Blogi muutti (ja kohta mekin taas)

DSC_0453

Olen jotenkin kai lykännyt tämän kirjoittamista, kai koska se tuntuu hiukkasen haikealta. Olen kirjoittanut ja ladannut kuvia tänne neljän vuoden ajan, viimeisestä muutosta tämän seuraavan alle. Kirjoitin, koska halusin ylläpitää suomen kielen taitoani ja tallentaa muistoja itselleni ja tenavilleni (jos niitä nyt ikinä tämä tulee kiinnostamaan – hiukan just nyt epäilen!). Ja koska halusin kertoa miten mulla menee. On mennyt aika hiukeasti – no, sitä paremmin mitä kauemmin muutosta on. Jos rehellisiä ollaan.

Nyt, uuden maanjäristyksen taas lähestyessä alkoi tuntua siltä, että olisi ehkä aika kuitenkin vaihtaa kieltä. Siksi olen aloittanut uuden blogin nimeltä Something to Write Home About.

En kirjoita englanniksi siksi, että se olisi minusta jotenkin hienompi kieli tai siksi, ettenkö edelleen haluaisi kirjoittaa suomalaisille. Vaihdan, koska olen komennuksen alussa aina niin karmean yksinäinen. Siksi, että Kyproksella multa harvoin kysytään minkälaista elämäni Suomessa, Sveitsissä, missä tahansa ennen Kyprosta oli. Olen siellä ihmisille olemassa vain preesensissä, siinä silmien edessä, lipilapit jalassa perinneherkkuja epäluuloisesti maistelemassa. Mulla ei ole historiaa, ei mitään kiinnostavaa menneisyyttä. Ja samalla kaipaan kaikenlaista niin että itkettää.

Vaihdan siis englantiin, jotta jotta Kyproksen puolen suku, vanhat ja uudet kaveritkin voisivat ehkä ymmärtää mua hitusen paremmin jos haluavat. Ja nähdä vähän miten ihanaa Suomessa voi talvella olla.

Suurkiitos että olet ollut mukanani tällä hiukealla matkalla! Seurasi on merkinnyt mulle enemmän kuin arvaatkaan. Jokainen lukukerta, jokainen kommentti blogissa tai facen puolella on lämmittänyt mieltä hurjan paljon. Jos olet utelias tietämään miten matkamme jatkuu, olet lämpimästi tervetullut tänne:

Something to Write Home About

Uuden blogin Facebook -sivu

Olisi ihanaa vielä nähdä!

Mainokset

Graze

Our class rides cautiously along an old railway track. The light tonight is thin and fresh and fragile. We breathe it in and above, mountain fir trees slowly exhale. Whatever they saw in the winter. Whatever they heard. Whatever weighed them down until today.

Under us, nervous hearts beat slower. Horse after horse stretches down to graze.

We dash blindly along in space and sit here at the same time, while three horses gratefully graze.

It’s spring.

His island, my memory

In a snowed-in city, we got stuck in traffic. I was wearing sweatpants with a little hole at the hip. He was in his smartest suit, shirt, shoes and tie.

My sweatpants and our Great Greek Melancholics playlist briefly threw me back to our very first date years ago in my beloved Helsinki. I had been so worried my mum’s package with my missing boot wouldn’t arrive by Saturday. If it didn’t, I would have to meet him in sneakers!

The package arrived on Friday, but then I couldn’t find matching socks. So inside my newly reunited boots, there was one nervous foot clad in fireworks and another in plain, soothing black.

Fast-forward 15 years of countries, kids, songs and socks to a drawn-out Swiss traffic standstill. He’s in my car singing and tutting.

The Great Melancholics describe cloudy Sundays and departing trains in a landscape so different from this here. These songs were written for the kind of black nights that Cyprus drinks, sighs and sleeps in.

Suddenly I remember how sweet is it to drive an old, rough SUV with the skylight open while the birds in the trees above read each other their bedtime prayers.

That right there is Cyprus. His island, my memory.

There, the radio is always tuned in to football and the men on the radiowaves shout like there’s no tomorrow. My beau looks more tanned and definitely more cheerful there. I start when he, too, let’s out a shout every time anyone scores.

In tiled alleys, our steps echo so lightly it’s like we’re barely there at all. I know we are though, because his hand is holding mine. A long way out, a prayer call rises, vibrates and finally dies. Closer by, stray cats fight bitterly until one surrenders. The next morning, it’s Sunday again. The whole island smells of smoke. That is bliss, traditional Cyprus style.

Now in my little Seat, I hum happily alongside him. I wait for the lights to change and once we finally leave that wretched queue behind, I shed a tiny, secret tear into the sleeve of my thick winter coat. For what I’ve been and for what what I’ve become and will again change into.

I was that nervous girl in my mismatched socks and I was that exhilarated foreigner in the SUV. And I’ve been this clueless mum for years now. He’s been so much more constant, but now I’m starting to suspect that in me, too, all that still awaits. Somewhere in my memory, my heart, my backbone and in these songs I love – somewhere I still know how to live that life!

Cyprus will become that familiar to me again. Familiar and homey ans maddeningly mundane. The cats, the newsstands, the abandoned houses. The jasmine, the soldiers and the heat – and those traffic jams, too.

The birds, the dark nights and the car radios and the shouting broadcasters will wake something in me. The confident swell and the waning retreat of the waves on the scorching shores of his beloved Mediterranean – they certainly will.

I’ll find it and I’ll love it again, I will! It’s still there. That old me is still definitely in there somewhere. The one who knows how to live in Cyprus and the one who can be so happy there.

Now all I need to find out is how to bring that version of myself out again without breaking anything. Because there are years worth of other memories, songs and thoughts in me as well.

And they will probably not surrender without a fight, either!

Wanhat

Patjoilla ympäri olohuonetta viruu eilisten bileiden tuoksuisia ystäviä. Mulla on päässäni entinen juhlanuttura. Parisataa pistelevää pinniä.

VHS pyörittää viimeisillä voimillaan Makuuni-löytöjä. Alhaalla pihalla paksussa harmaassa savupilvessä poikaystävä-kavaljeeri, kaverit. Kaikki pojat.

Sieltä kuuluu huonoja vitsejä.

Joku huokaisee kärsivänä.

Seuraavana vuonna kaikki lähtevät.

Vuosituhat vaihtuu. Tapahtuu ihan liikaa ja liian nopeasti, että kukaan ehtisi enää koskaan muistella

wanhoja.

 

Karkulaiset

Kaikki kiva loppuu aikanaan.

(Varoitus: Koska kunnon kamerani muistikortti on palasina, käytän tätä nykyä kännykameraa. Kuvat näkyvät parhaiten kännykällä ja pienikokokoisina tabletilla, mutteivät valitettavasti hyvin tietokoneen selaimessa.)

Geneve

Niin loppui myös uupuneiden vanhempien epätoivoinen pakomatka halki Italian Alppien ja Ranskan Rivieran.

Oli pakko palata pesemään koulupukuja.

Mut sitä ennen oli niin kivaa!

Välimeren mies sai väriä naamaan.

Nizza

Juustojen ystävä sai juustoa spagetilla.

Juustoa hillolla.

Juustoa viinillä.

Juustoa vitseillä.

Nopeiden autojen ystävä sai jonkin selittämättömän osoittelu- ja huudahtelukohtauksen.

Monte Carlo

Ja vanhojen talojen ystävä sai vakavan tuijotus- ja kuvauskohtauksen.

Albenga

Vanha aateliskoti söpöisessä keskiaikaisessa italialaiskaupungissa!

Helmikuisen jäiset kiviset seinät ja lattiat.

Naapurihuoneen herrasmiehen öiset kännikikatukset aamiaishuoneesta.

Paheksun niin

Aamiaispöydässä juttuja venäläisten sukulaisten vaiheista vallankumousta paossa.

Ranskankielisistä kotiopettajattarista.

Isoista kodeista maalla, puutarhojen kätköissä.

Ryöstöistä, lastenlapsista ja lonkeroisista sukupuista.

Olinpa taivaassa!

Kunnes ne pyykit piti pestä.

Rumimmat tungettu alakerroksiin, bien sûr

Toimistolla oli jotain settiä sunnuntaina.

Sveitsissä satoi räntää.

En tiedä missä lasten liikuntapaidat on – niitä ei ole tarkemmin ajatellen näkynyt viikkoihin!

Mut sitä ennen oli kivaa!

Niin niin kivaa, niin kauan kuin sitä kesti!

Ps. Jos kukaan mielii yöpymään Palazzo Lenguegliaan, se sijaitsee Ligurian Albengassa ja löytyy suositulta hotellisivustolta. (Tämä ei ole sponssattu juttu.)

Sniif

Villi veli

Kaksi kaunista:

Vilkas jä vikkelä pikkuinen.

Tumma ja pitkä, kaksi vuotta järkevämpi.

Kun ne ovat yhdessä, niiden perässä ei oikein tahdo pysyä kukaan.

Toisilleen ne ovat kuitenkin tuki ja turva.

Tuki, turva ja villi veli.

Ilman toista, mitä toinen on?

Sitä ei kukaan halua koskaan tietää.

Kunpa ei koskaan tarvitsisikaan.

Väliaikaista

Se ei oo mikään vitsi että Sveitsissä on kaunista.

Täällä on niin kaunista, että ottaa hengen päälle.

Ahistaa.

Huimaa.

Silmissä sumenee.

Itkettää.

Puhisuttaa.

Ja niin sitä haluaisi jäädä.

Aloittaa elämän.

Kasvaa ja kaulailla.

Ostella tiskiharjoja.

Mut ei!

Väliaikaista tämäkin onni.

Hitto!

Oikea ja väärä

 

Rosa ei asu enää Newcastlessa. 

Eikä New Yorkissakaan.

Sitä on aika vaikea saada kiinni, mut viime viikolla lykästi!

dsc_0982

Menin Maltalle ja sehän olikin siellä!

dsc_1001

Otti aurinkoa kämppänsä terassilla.

dsc_0994

Joku äijä makasi riippukeinussa tupakka suussa.

dsc_1010

Ne ottivat tuntikaupalla aurinkoa ja rupesivat sitten töihin. Läppäreillään omassa olohuoneessaan. Istuivat siinä hiljaa ja tekivät töitä.

dsc_10051

En osaa selittää mut jotenki se tuntui väärältä?

dsc_10021

Auringonottoa… päivällä?

DSC_10201.jpg

Moraalista ja oikein sen sijaaan oli viedä mut turistibussiin.

dsc_10521

Bussissa ei ollut kattoa. Sieltä näkyi satamia, kirkkoja, tosi outoja karnevaalilauttoja ja Rosa, jonka naamalihakset heiluivat holtittomasti ilmavirrassa.

DSC_1035.JPG
DSC_1025.JPG

Päästiin pikkuruisen venosen kyydissä yksille luolille.

DSC_10471.jpg

Paluumatkalla Gziraan aurinko meni pilveen ja tuli aika kylmä.

dsc_1058

Harmitti ihan hirveästi ettei siinä bussissa ollut kattoa!

DSC_1059.JPG
Onneksi on viini.

DSC_1060.JPG

Illalla katsottiin kännissä Netflixiä.

DSC_1065.JPG

Se tuntui todella oikealta.

 

*  * *

Jos ketä kiinnostaa liikkuva työ ja elämäntapa, pikkusiskollani Rosalla on kokemusta ja ideoita osoitteessa dreamworkandtravel.com! Siltä voi kysellä vinkkejä ja opiskelualoja liikkuville ihmisille ja pyytää juttuja liikkuvista aiheista. Se vastaa heti kun nousee riippukeinusta.

 

Melukylän onni

2000-01-01 00.00.10-6.jpg

Melukylässä tehdään autoja.

2000-01-01 00.00.16-2.jpg

2000-01-01 00.00.13-3.jpg

Pilvettöminäkin päivinä kaupungin taivaalla kasvavat ikiomat vesihöyrypilvet.

2000-01-01 00.00.16-4.jpg

2000-01-01 00.00.08-6.jpg

Pilvet näkyvät jokaiseen puutarhakeinuun jokaisen ikivanhan omenapuun alle. Ne saavat melukyläläisille hyvän mielen.

2000-01-01 00.00.16-5.jpg2000-01-01 00.00.09-8.jpg

Teollisuus tarkoittaa työtä.

2000-01-01 00.00.14-5.jpg 2000-01-01-00-00-26-5

Työ tarkoittaa rauhaa.

2000-01-01 00.00.08-4.jpg

2000-01-01 00.00.14-8.jpg 2000-01-01 00.00.23-5.jpg2000-01-01 00.00.26-6.jpg 2000-01-01 00.00.39.jpg

Telakka, autotehdas, lannoitetehdas.

2000-01-01 00.00.31-1.jpg 2000-01-01 00.00.47-1.jpg

2000-01-01 00.00.04-22.jpg

400-vuotiaan Melukylän lasten toiveikas perintö.

Toivoa etelässä

Kyproksen yhdistymisestä neuvotellaan taas, tällä kertaa täällä Geneven liepeillä. Neuvottelut ovat sujuneet ookoo.

Tiedän, koska pikku Seattini on pitänyt jo kahdesti imuroida ja pestä ja tankata, jotta se jaksoi kiriä sataaneljääkymppiä juhlavan autosaattueen hännänhuippuna. Kyllä ne iloisen pikku kauppakassini nähneeet virkamiehet varmaan ilahtuivat kyytinsä nähdessän ja huudahtivat oi onnen päivää! Onko teillä sitä Tohtori Orffin levyä, jossa on se laulu villiintyneestä pölynimurista?

On meillä!

Neuvottelut jatkuvat ja Seattia tarvitaan kunniatehtäväänsä taas tammikuussa. Siihen saakka saan vapaasti sotkea ja naarmuttaa sitä – mahtavaa!

Samaan aikaan toisaalla Suomi juhli 99-vuotispäiviään pääkaupungin natsimarssien merkeissä.

Sanokaa tyhmäksi, mutta en ymmärrä mitä natsit tekevät itsenäisyyspäivän kulkueessa, kun heidän tavoitteensa on itsenäisyyden lakkauttaminen ja yhteispohjoismainen natsivaltio. Väkivalta, mielivalta ja tyrannia. Ja sitä en todellakaan ymmärrä, miksi poliisi hyysää ja hoivaa tätä jengiä sananvapauden nimissä. Mua kammottaa ja hävettää.

candle-1042087_1920

Pixabay

Sellaiset juhlatunnelmat täällä.

No onneksi toivoa on edes etelässä, jos ei niinkään pohjolassa!