Diplomaatti ja Törppö kutsuilla

 

Mieheni ja minä koemme hänen työhönsä kuuluvat juhlavastaanotot, illalliset ja kissanristiäiset melko eri tavoin. Onhan mieheni synnynnäinen ja myös palkattu diplomaatti ja minä vain tällainen tavallinen törppö.

Kaksitoista vuotta diplomaatin rinnalla on toki hionut törpöstäkin terävimpiä kulmia niin, että ehkä olen nykyään pikemminkin jonkinlainen tylppäpäinen kartio kuin täysi törppö? Tässä nyt kuitenkin muutama löyhästi tositapahtumiin perustuva skenaario tai kauhukuva, aivojeni arkistosta nimeltä Diplomaatti ja Törppö kutsuilla. Toivottavasti nautitte! Kippis ja lämpimästi tervetuloa!

20150131_114951 (3)

Illallisvieraat soittavat ovikelloa 45 minuuttia etuajassa.
Törppö huutaa älä perkele päästä niitä sisälle, mulla on tukka märkänä! Diplomaatti rientää ovelle, toivottaa vieraat tervetulleiksi peremmälle ja avaa shampanjapullon. Törppö föönaa raivokkaasti tukkaansa makuuhuoneessa ja miettii missä pirussa se mekko on, kohta munakello soi, olisi sittenkin pitänyt pysytellä yläasteaikaisen poikakaverin kanssa ja mopoilla maalla hamaan hautaan!

Diplomaatti ja Törppö eivät tunne suurelta juhlavastaanotolta ketään.
Diplomaatti etenee väkijoukon läpi iloisesti kätellen kuin kaunopuheinen sähkövatkain. Hän löytää yhteisiä kiinnostuksen kohteita, kuulee kuumimmat komiteajuorut, tapaa samanikäisten lasten vanhempia, painaa mieleen ihmisten elämäntarinat ja urakäänteet. Törppö katselee ympärilleen ja ajattelee onpa paljon ihmisiä. Tosiaan, tosi paljon ihmisiä täällä! Vau.

Kutsut ovat palatsissa.
Törppö tuijottaa kattomaalauksia ja kultauksia pää kenossa ja suu auki. Diplomaatti tapaa tällä välin Kuninkaan, Kuningattaren, Paavin ja Metallican.

Kutsut ovat edustuston päällikön residenssissä eli edustusasunnossa.
Diplomaatti on kuin kotonaan. Törppö hikoilee ajatellessaan että tällä asuessa ei saisi koskaan, siis koskaan, läikyttää yhtään kaakaota. Ei mihinkään. Siis yhtään!

Illallisilla puhutaan ulkopolitiikasta.
Diplomaatti ja hänen kollegansa puhuvat toistensa suuhun innosta hehkuen kuitenkin vältellen minkäänlaisten mielipiteiden esittämistä. Heidän välissään istuu vaitonaisia törppöjä, puolisoita. Jos Törpöllä on oma mielipide, hän puristaa kauhuissaan suutaan kiinni. Ettei mielipide vain vierähtäisi pöydälle kuin eilinen karvapallo kissan suusta. Siinäpä vasta kansainvälinen skandaali!

Jos Törpöllä ei ole mielipidettä, hän miettii onko ulkopolitiikka yleisluontoista small talkia vai erikoisaihe. Voisiko yrittää kysyä, katsoiko kukaan muu eilisen Kadonneen jäljillä? Eivät ne kuitenkaan katsoneet. Mut hei, Euroviisuthan on jo puolen vuoden päästä..!

Illallisilla tarjotaan outoa ruokaa.
Mitä oudompaa ruokaa, sitä haltioutuneemmin diplomaatti sitä kiittelee. Törpön mielestä kyllä hyvä on hyvää ja outo on outoa.

Lounaskutsujen päätteeksi isäntä soittaa kasetilta puoli tuntia itse säveltämiään sielunmessuja.
Diplomaatti fiilistelee ja ihastelee. Törppö toivoo, että ikkunan takana on palotikkaat. Pudotusta on nimittäin muuten jonkin verran, ja kuiteskin perheenäiti jo sentään!

DSC_0253

Mainokset

Haamukirjoittaja

Kröh köh köh köh yhyy sniiiiif! Siinäpä viikon luontoääni täältä Genevenjärven laitamilta. Ääni alkoi tuskin havaittavana viikko sitten, vahvistui yösydännä ja myös niinä aamuina kun päiväkotiin lähtemisestä päätettiin. Loppuviikosta ääni vaimeni vahvistuakseen taas pian uudelta sävelkorkeudelta ja viimeisin sydäntäsärkevä havainto tehtiin vartti sitten lastenhuoneessa.

Ja pitkä yö on taas edessä. Oi joi.

No siellä joku iltavirkku jo naapurikanttoonista soitti ja arvasikin aivan oikein: kuumetta ja yskää vuorotellen lapsilla. Kyllä! Hurjasti onnea voittajalle, ja täältä lähtee viikon luontoäänikisan voittajalle pikimmiten probioottitabletti. On niin iso että Posti ei kuljeta, joten potkukelekalla asemalta hakemaan!

Mulla oli viime viikolla mielessä kaikkien aikojen timanttisin blogipostaus tietysti. Se kertoi diplomaateista, oli hauska ja oivaltava ja niin terävä että olisin voinut surauttaa mieheni parran sillä mennen tullen! Mutta nyt kun luontoääni täällä vielä raikuu arvausleikin päätyttyäkin, joudutte valitettavasti tyytymään tähän sihteerini Jaqcues’n hiusgeelipäissään laatimaan hätäratkaisuun. Hoh!

Ei vaines. En käytä haamukirjoittajia.

Tällä naamalla ei tarpeen.

(Haamukirjoittaja. Siinäpä pohjoismaisen vaalealle iholleni sopiva bloggarinimimerkki. Taivaan kiitos, vihdoinkin. Lumeneltakaan ei nimittäin löytynyt.)

Korvatulppia voisin melkein välillä käyttää jos mulla sellaiset olisi. Ja arvatenkin pian vahvoja rauhoittavia, jollei tuo viikon pituinen Pipsa Possu -maraton tuossa taulu-tv:ssä piakkoin ehdi maaliviivoille. En ennen huomannutkaan, miten epämiellyttävä tuon sarjan äänimaisema oikeastaan on. Olen tässä miettinyt ja kyllä se niin on että rakastan lapsiani, en Pipsa Possua. Siinä on vinha ero.

Lapseni eivät ilmeisesti ihan vielä tätä merkittävää eroa ymmärrä, vaan mielipiteeni Pipsa Possusta vastaanotetaan melko henkilökohtaisella tasolla. Mistä tulikin taas mieleen ne korvatulpat.

Huomaattehan, mulla ei ole tänään juuri mitään oikeaa asiaa.

Paitsi että rakastan lapsiani!

Ja. Röh! Loiskis, röh! Ja. Huhuuuuu uuuuuuu uuuuuuu!

(Kylpytakki liehumaan!)

DSC_0433 (2) DSC_0288_mv

Mies vai muurahainen?

Mies kumartui varovasti ylleni ja huomasin yllätyksekseni että hänen silmänsä olivat heleän siniset. Tarkkaavainen katse nauliintui kasvoihini ja tunsin hänen kätensä hipaisevan suutani. Suljin silmäni ja kuuntelin samettista ranskalaista korostusta. ”Hienoa, ei lainkaan kariesta! Käypä lähtiessäsi respan kautta ja varaa aika suuhygienistille.”

Ooh, jooh, mitä? Näkemiin! Kiitos! Menenpä tästä.

Kassan kautta hämmästyneenä voittajana sateiseen iltaan. Kaikki kunnossa.

Mutta miten ihmeessä? Juurihan oli joulukuu! Eilen lapsen tarhakaverin synttäreillä otin ainoana vanhempana vastaan tarjotun kakkulautasen. Eikö synttärikakun aiheuttama fyysinen ja moraalinen tuho näkynyt hammaslääkärin koulutettuun silmään? Entä tähtitortut ja lahjasuklaat? Tuliaissalmiakit itselle?

Ennen kuin tuomitsette, tietäkää että suklaakuorrutteisessa synttärikakussa oli päällä erivärisiä Smarties-nappeja. Se tarjoiltiin vaaleanpunaiselta prinsessalautaselta ja olin tosi nälkäinen. No niin, nyt voitte tuomita.

Hammaslääkärin vapauttava lausuma tuntui jälleensyntymältä. Ehjät hampaat! Uusi mahdollisuus! Parannus. Purkkaa. Urheilua. Raitista ilmaa, dokumentteja ja parempia valokuvia. Ehkä jopa hiusnaamio? No ei nyt sentään!

Hyviä uutisia hampaidensa terveydestä saivat myös molemmat lapseni. He ottivat uutisen tyynesti kuten vain lapsi voi: totta kai! Mähän olen paras. Tässä mitään hiusnaamioita tarvita.

Juhlistaaksemme tilaisuutta menimme lauantaina koko porukka uimahalliin. Lämpimässä lastenaltaassa nelivuotias opetteli riemuissaan uimaan kellukkeet käsivarsissaan. Lumiset vuorenhuiput horisontissa kyyläsivät törkeästi sisään.

Kaksivuotias ei ole uimassa hetkeen käynytkään. Hän riemastui eniten siitä kun vartin parkumisen jälkeen pääsi pukkarin kautta takaisin aulaan juoksentelemaan. Se oli hänen helpottava vapautuksensa. Lasin läpi uskalsi osoitella aikuisten allasta ees taas sahaavia totisia friikkejä uimalaseissaan. Tuokin tuossa! Mies vai märkä muurahainen?

Bileet jatkuivat sunnuntaina luistinradalla. Nelivuotias hoippui sinne hihkuen lainahokkareissaan ihkaensimmäistä kertaa. ”Äiti mee nopeemmin kuin noi muut isot!”

Helppoa. Sitten hän tuli telineensä kanssa ja päihitti mut 6-0.

59-0.

128-0. Eikö me voitais jo lähteä kotiin? anelin hikisenä.

”Ei! Mee uudestaan äiti! Nopeemmin! Ja sit me kilpaillaan!”

DSC_0202

Kangaskoru

DSC_0194

Heippa! Kirjoittelin teille aamulla mut en ehtinyt julkaista kun kuvatkin ja äh. Mut nyt tyypit nukkuu eli voilà eli täältä pesee!

* *

Nyt ei irtoa. Ei sulkakynä kiidä pergamentilla eikä sormet HP:n näppiksellä. Kauhea kirjoitushalvaus.

Lasteni kolmen viikon joululoma päättyi tunti sitten. Nuorempi luovutti ovella tuttinsa tarjottimelle ja vanhempi esitteli arvatenkin Hämähäkkimies-kelloaan.

Haen heidät kolmelta. Siihen on viisi tuntia.

Että mitäs sitä.

Palasimme Geneveen puolitoista viikkoa sitten. Kentältä pizzeriaan jossa oli tekolunta suihkuttava muovikuusi. Huhhuh. Huooh. Kauhu, hiki, lasku kiitos!

Sitten mulla oli kotiäitiviikko. ”Äiti EI puhelin! Puhelin tonne!” vaativat polven korkeudelta käsinuket ja lentokoneet. Okei okei nyt tää menee piiloon. Vai menetkö sä piiloon? Aha me mennään kaikki piiloon. Hmmm. Ei kai piiloni paljastu jos sieltä kuuluu hiljaista kuorimaveitsen ääntä? Tai jos jokunen peruna vierii vaikka esiinkin?

Kesken kotiäitiviikon pidettiin kenties ehkä hieman erikoiset illalliskutsut. Vieraiksi uskaltautui kaksi virkamiestä mieheni ministeriöstä. Isäntiä oli kolmea eri pituutta ja emäntiä tämä yks 169-senttinen. Pukeuduin siististi ja ripustin korun kaulaan. Mies antoi vieraille pizzalautaset polville telkkarin edessä. Vilkaisin sitä korua kaulassani ja istuin miestä tiiviisti tuijottaen sohvalle. Muut tuijottivat telkkaria.

Onneksi, onneksi etelämaalaiset ovat äärimmäisen lapsiystävälisiä. Jopa virkamiehet! En tiedä miten suomalaiset virkamiehet olisivat suhtautuneet märkiin pusuihin ja kymmenien pikkuautojen huiskimiseen vieraan kangaskorulla. Se kai jotenkin näytti autopesulan harjoilta. Ja ne pikkuautot kaikki hirveässä pesun tarpeessa. Ihan hirveässä!

Tänään, ekana 2015-tarha-aamuna nukuin rennosti pommiin. Tuli kiire. Saatoin tarhaan- ja töihinlähtijät autotalliin.

Roikuin autossa pusuttelemassa ja toivottelemassa hauskaa päivää. Turvaistuimesta kuului käskevä ”Äiti EI! Äiti sinne! Äiti kotiin!”

Tulin kotiin. Oli hiljaista.

Tuli kirjoitushalvaus.

20140930_160329