Näköalapaikka

Kaverini Linda syntyi Uudessakaupungissa, mutta muutti alakouluiässä perheensä mukana ulkomaille ja ryhtyi kesäukilaiseksi.

Ei huono ajoitus!

Autotehtaasta eläneeseen kaupunkiin iski nimittäin 90-luvulla säälimätön lama. Mulla ei ole siltä ajalta yhteiskunta-analyyttisiä muistoja, mutta omakohtaisia kylläkin.

Ystäväni Linda kävi kansainväliset eliittikoulut, juuri sellaiset, joihin omat poikani ilmeisesti lähivuosina siirtyvät. Mä kävin betonista laatikkoyläastetta 500 muun laman lapsen kanssa kauniissa mutta puolihalvaantuneessa pikkukaupungissa.

Tänä talvena tapasin Lindan pitkästä aikaa, kun hän tuli pienen poikansa kanssa Zurichistä meille Geneveen kyläilemään. Lindan pojan nukkuessa hänen sylissään kysyin häneltä miltä meidän uuskaupunkilaisten nuorten meno hänen silmiinsä näytti silloin 1990-luvun puolessavälissä, keskellä teollisuuskaupungin hirveintä lamaa.

”Ehkä vähän näköalattomalta”, vastasi Linda.

Taisin ehkä vähän loukkaantua.

Miten niin näköalattomalta?

IMG_1429 (2)

IMG_1409IMG_1417 (2)

Siellähän oli niin hauskaa!IMG_1418

IMG_1427 (2)

IMG_1424Ihan tosi!

IMG_1434 (3)

Huokaus…

Linda, osui ja upposi!

Meidän näköalat rajoittuivat mopoparkkikselle.

Joku katsoi joskus jäähallin suuntaan, mutta pelästyi ja veti taas tukan silmille. Siellä alla oli mukavan hämärää ja hiljaista. Eikä reksi nähnyt, kuka sieltä röökipuskasta lemuten esiin raahautui!

Lamamuistoja, kellään?

Mainokset

6 kommenttia artikkelissa “Näköalapaikka

    • Hahah, en oo käynyt Kotkassa mutta voin nyt osin ehkä kuvitella paikan! 😀
      Uki on mielestäni todella ihana paikka lapsille ja aikuisille. Nuorille taas… no, toivottavasti jokin on muuttunut sitten ysärin puolivälin! Varmasti onkin! Vaikka se kirottu betonilaatikko vielä seisoo…

      Tykkää

  1. Näköalattomuudesta en osaa sanoa, mutta kyllä elämä vaan miellyttävämmäksi on muuttunut Ukin yläasteen jälkeen. Uskallan jopa väittää, että se on jättänyt jälkensä minun tapaani lähestyä muita ihmisiä (=”Etten nyt vaan ärsyttäis”). Haluan kuitenkin uskoa, että meillä oli tietyt ongelmat ja toisilla toiset. Ongelmat vaihtuu, mutta kyllä niitä kaikilla on vaikka missä kasvaisi.

    Tykkää

    • Moi Hanna, tosi kiva kun jätit kommentin!:) Kiinnostava toi ”Etten nyt vaan ärsyttäis”… Oma päähänpinttymäni noilta ajoilta taitaa olla just tuota näköalattomuutta 16-vuotiaan kielellä eli ”Et kai sä nyt vaan kuvittele et susta mitään voi tulla!” Jotenki siellä laatikossa koulumenestys, asioiden tavoittelu tai haaveilu oli vähän niin kuin äärimmäisen noloa. En nyt sano että tosi kilpailuhenkinen koulu olis ollut erityisen kiva myöskään. Mut mulla ainakin oli yliopistoon hakiessa hieman työtä siinä, että opin pois tosta yläasteella opitusta alisuoriutumisesta! Omille lapsilleni toivoisin kannustavaa ympäristöä, jossa kaikkien vahvuudet huomataan ja niitä tuetaan. Jossa oppiminen ja siitä iloitseminen ei olisi noloa, eikä toisaalta epäonnistuminenkaan. Ans kattoo löytyykö sellaista, vai haaveilenko vain. 🙂

      Tykkää

  2. Moi! Toi on kyllä ihan totta ja hyvin kuvattu millaista näköalattomuutta se oli. Alisuoriutuminen oli keino selviytyä siinä ympäristössä. Kyllä vähän kannustavampaa meininkiä voisi lapsilleen toivoa! 🙂 Jatketaan tästä, terveisiä Ukista!

    Tykkää

    • Hanna: No niinpä! Hassua oikeastaan että vasta nyt 20 vuotta ja kasvatuksen opinnot myöhemmin alan pikku hiljaa tajuta miten ympäristö vaikutti, ja miten olisi voinut olla toisin. Ihana paikka se silti on! Uki, ei yläaste! ;D Aurinkoista sunnuntaita sinne!

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s