Draamakohtaus

20150926_215753Kirjoituskurssilta tuli läksyä. Huomiseksi pitäisi saada aikaiseksi draamakohtaus. Ei sellainen meidän talon tavallinen draamakohtaus, jonka alussa isä on myöhässä töistä, äiti ei ole syönyt ja lapsi vie veljeltä yhdeksännen lelun. Vaan näytelmä-, elokuva- tai kuunnelmakohtaus. Mitä mä nyt yleensäkin kirjottelen CarreFour -ajojen välissä. Kyyllä, ja aikana.

Nyt on sitten pikkuinen tekstinretale koossa. Kysyisin mielelläni mielipidettänne ennen sen lähettämistä. En kuitenkaan mitenkään voi. Pelkään näet että tekstiä kenties vahingossa silmäilevä Suomi-koulupomo tai -vanhempi voisi virheellisesti luulla, että olen mies, väsynyt, ja muuttamassa Intiaan. Vai voisiko tuo olla tekosyy? Joka tapauksessa: en taida rohjeta tuoda tekstiäni tänne. Voin kuitenkin mielelläni paljastaa  harjoituskohtaukseni jujun: väsynyt mies haluaa muuttaa Intiaan.

Suomi-koulusta tulikin mieleeni.

”Mä osaanki viittä kieltä”, kehaisi eräs 5-vuotias suomikoululainen tällä viikolla. Lapsi luetteli kaikki viisi. Open teki mieli pudottaa leuka lattiaan. Toinen samanikäinen muutti juuri maailman toiselta laidalta, ja nyt hän istui piiriin kanssamme. Tuosta vain. Hyppäsi porukoihin, liittyi jengiin, ryhtyi kaveriksi.

Keräilin leukaani lattialta. Yritin käynnistää musan. Se ei onnistunut, joten laittauduin loilottamaan. Kailotuksesta ja loilotuksesta kului ääni. Mutta kivaa oli taas. Ja hienoja tyyppejä. Lyhyitä, rohkeita, hienoja tyyppejä. Kyllä menen mielelläni taas tällä viikolla! Vaikka vähän jännittäiski.

Oma 5-vuotiaamme ei enää ilmeisesti olekaan 5-vuotias, vaan 10. Yhtäkkiä hän osaa pyöräillä ilman apupyöriä, lukea englantia, mätkiä tennispalloa, kertoa tunteistaan ranskaksi, sekä syödä ruokia joista ei pidä. Me aktiiviset vanhemmat panostimme näihin viemällä hänet eskariin, missä hän oppi tämän kaiken. Odotamme häntä ensi vikolla koulusta kotiin kevarilla kihlattu kyydissään. Tai golfkärryllä viulu sylissään, tarkemmin ajatellen. Elämme ihmeellisiä aikoja. Otamme paljon kuvia. Varsinkin siitä golfkärrystä sitten.

Nyt mä rupeen hiomaan väsyneen miehen valitusta. Siitä tulee koomista. Koomista draamaa. Hyvät yöt ja halit Genevestä!

Mainokset

Vuosi

Vuosi Genevessä.

DSC_004720140907_115126 (2)

Viime vuonna tähän aikaan: Loputtomasti laseja, haarukoita ja keittiöveitsiä esiin tanskalaisista sanomalehdistä. Ponnettomia erimielisyyksiä välineiden uusista paikoista. Lopulta joka kippo ja keppu johonkin laatikkoon.

Se oli se ilta, jolloin meidän keittiövälineemme kotiutuivat Geneveen.

20150210_160151DSC_0230

Mulla taisi mennä hetki pidempään.

20150428_12201120150605_212025

Yritys oli kyllä hirmuinen heti alusta asti. Mutta eihän sille voi mitään, että tuntemattomasta ei tule tuttua tahtomalla.

On mahdotonta intuitiivisesti aavistaa mistä ostetaan saippuaa, kenkiä, koulureppuja ja kovakantisia kirjoitusvihkoja. Kukaan ei kokeilematta tiedä miten ratikkaliput maksetaan ja mihin saa auton parkkiin. On ajettava, eksyttävä, hikoiltava, myöhästyttävä ja pahoiteltava. Viikosta toiseen.

On kyseltävä, kokeiltava, lausuttava pieleen, ymmärrettävä väärin. Kuukausikaupalla.

20140907_12170120150423_122141

Uutta ei kukaan tervehdi, koska kukaan ei tunne. On aloitettava keveitä keskusteluja, vaikka ei keveä olisikaan. Tulee pakkeja, tyrmäyksiä ja ylittämättömiä kielimuureja. Niihin ei todellakaan auta kompastua. Kukaan ei kestä tätä yksin.

Muuttoshokki kestää, vaikka pikku hiljaa helpottaakin. Tuulilasin edessä syksy kiemurtelee talven kautta kevääseen. Vieläkin myöhästyn, pahoittelen, sekoilen. Syksyyn ja uuteen lukuvuoteen: aloitan kepeitä keskusteluja siellä ja täällä, koska uudet näyttävät niin eksyneiltä kansainvälisen koulun isolla pihalla.

Olen ekspattiäiti.

DSC_0404DSC_0088

Pahin on jokatapauksessa jo takana: ensimmäinen vuosi uudella komennuksella. Mähän olen täällä jo vakikalustoa! Multa voi melkein kysyä jo vinkkejä. Lausun vähän paremmin. Parkkeeraan lesosti takaperin. Sekoilen vähän vähemmän. Opiskelu alkaa jo ja sitten duuni. Keskustelut ovat jo ihan oikeasti tosi hilpeitä.

On ihmisiä, jotka ilahtuvat kun tervehdin. Ihmisiä, joita tulee ikävä jos ei nähdä. Onnittelen itseäni, että uskalsin aloittaa ne kepeät keskustelut, jotka johtivat uusiin ja taas uusiin. Iloitsen pienestä työstä, kivoista työkavereista ja synttärikutsuista lasten repuissa.

DSC_0712 (3)

Ajatus tulee kuitenkin vaivihkaa.

Sitä ei vain käy kieltäminen.

Kolmen vuoden kuluttua kaikki tämäkin on enää muisto vain.

Kuin normaalit ihmiset

Suomi-koululla on meneillään jännittävä viikko. Lukuvuoden ensimmäinen!

DSC_1060

Kovasti odottamani ensimmäinen oma opetustunti on pian edessä. Kutkuttaa. Suunnittelu käy hurjana.

Kansainvälisessä päiväkodissa eletään jännittäviä aikoja myös. Tänään 5-vuotiaani ryhmällä oli ensimmäiset ranskankieliset iltapäivätunnit. ”Miten meni ranskanryhmässä, kulta?” utelin. ”Mä istuin ja kuuntelin, mutten mä ymmärtänyt yhtään mitään.”

20150913_172850 (2)

Niin. Niinpä rakkaani. En mäkään useimpina päivinä ymmärrä yhtään mitään. Istun, seison ja kuuntelen ympäri Geneven kanttoonia, enkä ymmärrä oikeastaan mitään.

Tuntuu pölöltä. Tuntuu nololta. Haluan kotiin.

Sitten hiffaan. Jaa mun lapset? Ei ne ole nuo tuolla hengenvaarallisessa soramontussa. Mun lapset on nuo tuolla esimerkillisesti potkulaudoillaan asfalttiradan takakaarteessa.

Tuntuu hyvältä. Hokasin! Osasin. En olekaan niin pölö kuin miltä näytän. Lapsetkin terveyttä edistävissä puuhissa tänään.

Varmasti pojallenikin on ranskankielisiä onnistumisen kokemuksia vielä joku iltapäivä tiedossa. Mutta ei pikku hetkeen vielä kuitenkaan. Siihen päivään asti ajattelen taas päivittäin: Mitä me on menty tekemään.

Miksei me voida asua aloillamme kuten normaalit ihmiset?

Älkää tulko kalapuikoille

Tämä on iloinen kuva.

Ainakin lapseni osalta.

WP_20150901_09_11_24_Pro (2)

Poikani palasivat kahden kuukauden kesäloman jälkeen takaisin päiväkotiarkeen. Tutustumispäivänä koulun portailla soitteli vanhempieni suureksi hämmästykseksi vauhdikas viulistiduo. Äidin ja iskän kummastus sai minut muistelemaan omaa eskarinaloitustani Uudessakaupungissa. En muista viulisteja.

Ei, en tosiaan muista.

Miksen?

WP_20150901_09_15_42_Pro (3)

5-vuotiaamme aloitti nyt esikoulun. 3-vuotias kai esikoulun esikoulun esikoulun. Molemmat hurjan iloisina. En oikein osannut päättää, olisiko minun äitinä pitänyt olla helpottunut vai loukkaantunut.

Meillähän oli niin hieno kesä yhdessä! Kaikki ne ihanat hitaat aamut, omat leikit, yhdessäolo. Seikkailut rannoilla, metsissä, joilla, vuorilla, Tokmannilla!

Tuli kiire kaasuttaa CarreFouriin. Piti ehtiä tuomaan kalapuikot pakastimeen ennen kuin olisi aika hakea kuopus.

En ehtinyt.

Pikku vinkki: Älkää tuolko meille syömään ennen kuin saadaan tämä uusi arki jotenkin organisoitua!

Ainakaan kalapuikkoja.

Artikkelin kuvat olen tyylikkäästi ja osaavasti muokannut äitini päiväkodin tutustumispäivänä ottamista kuvista.