Vuosi Genevessä.
Viime vuonna tähän aikaan: Loputtomasti laseja, haarukoita ja keittiöveitsiä esiin tanskalaisista sanomalehdistä. Ponnettomia erimielisyyksiä välineiden uusista paikoista. Lopulta joka kippo ja keppu johonkin laatikkoon.
Se oli se ilta, jolloin meidän keittiövälineemme kotiutuivat Geneveen.
Mulla taisi mennä hetki pidempään.
Yritys oli kyllä hirmuinen heti alusta asti. Mutta eihän sille voi mitään, että tuntemattomasta ei tule tuttua tahtomalla.
On mahdotonta intuitiivisesti aavistaa mistä ostetaan saippuaa, kenkiä, koulureppuja ja kovakantisia kirjoitusvihkoja. Kukaan ei kokeilematta tiedä miten ratikkaliput maksetaan ja mihin saa auton parkkiin. On ajettava, eksyttävä, hikoiltava, myöhästyttävä ja pahoiteltava. Viikosta toiseen.
On kyseltävä, kokeiltava, lausuttava pieleen, ymmärrettävä väärin. Kuukausikaupalla.
Uutta ei kukaan tervehdi, koska kukaan ei tunne. On aloitettava keveitä keskusteluja, vaikka ei keveä olisikaan. Tulee pakkeja, tyrmäyksiä ja ylittämättömiä kielimuureja. Niihin ei todellakaan auta kompastua. Kukaan ei kestä tätä yksin.
Muuttoshokki kestää, vaikka pikku hiljaa helpottaakin. Tuulilasin edessä syksy kiemurtelee talven kautta kevääseen. Vieläkin myöhästyn, pahoittelen, sekoilen. Syksyyn ja uuteen lukuvuoteen: aloitan kepeitä keskusteluja siellä ja täällä, koska uudet näyttävät niin eksyneiltä kansainvälisen koulun isolla pihalla.
Olen ekspattiäiti.
Pahin on jokatapauksessa jo takana: ensimmäinen vuosi uudella komennuksella. Mähän olen täällä jo vakikalustoa! Multa voi melkein kysyä jo vinkkejä. Lausun vähän paremmin. Parkkeeraan lesosti takaperin. Sekoilen vähän vähemmän. Opiskelu alkaa jo ja sitten duuni. Keskustelut ovat jo ihan oikeasti tosi hilpeitä.
On ihmisiä, jotka ilahtuvat kun tervehdin. Ihmisiä, joita tulee ikävä jos ei nähdä. Onnittelen itseäni, että uskalsin aloittaa ne kepeät keskustelut, jotka johtivat uusiin ja taas uusiin. Iloitsen pienestä työstä, kivoista työkavereista ja synttärikutsuista lasten repuissa.
Ajatus tulee kuitenkin vaivihkaa.
Sitä ei vain käy kieltäminen.
Kolmen vuoden kuluttua kaikki tämäkin on enää muisto vain.
Ihanasti kuvattu. Samaistuin. Tosin puolitoista vuotta Japanissa enkä edelleenkään tiedä mistä saan ostettua koulun vaatimat kankaiset hammasharjapussit…olen alkanut epäillä että mun on tarkoitus ostaa ompelukone ja tehdä ne! Apua! Toivon että muoviset pakastepussit kelpaavat vielä toiset puolitoista vuotta. 😀
TykkääLiked by 1 henkilö
Kankaiset hammasharjapussit? Niksi-Pirkka ja sukkahousut käteen ni eiköhän oo lapsellasi kohta koulun pähein hammasharjapussi! 😀
TykkääTykkää
😀
TykkääTykkää
Ihana maisema ikkunan ulkopuolella! Tuollaista metsää ei Tanskasta löydykään..kuten tiedät :). Onneksi olkoon vuosipäivän johdosta – hyvältä kuulostaa elo!
TykkääLiked by 1 henkilö
Kiitos kiitos! Nyt menee tosiaan oikein mukavasti jo! Ja maisemista nautin myös täysillä.
TykkääTykkää
Tosi inspiroiva teksti!
TykkääTykkää
Kiitos, kiva kuulla!☺Tulehan taas?
TykkääTykkää
Oi, miten osuit asian ytimeen! Aloittaminen uudessa ympäristössä ja maassa on aina rankkaa, aikuisenakin. Silti, vaikka kuinka olisi itse ihan tietoisesti tuohon tilanteeseen ajautunut ja suostunut. Aluksi saa olla tuntosarvet pystyssä ja valppaana koko ajan, kerätä vihjeitä ja tarkkailla ilmeitä. Mutta vuosi on varmaan yksi virstanpylväs ja merkityksellinen sinulle. Kiitos kirjoituksestasi, se puhutteli! Terveisin nimimerkki ”Intiassa vielä hiukkkasen hukassa oleva” 🙂
TykkääTykkää
Heh, olen mäkin ihan hukassa vielä. Mut vähän sentään tolkkua jo tässä menossa! Sitä sietääkin juhlia! 🙂
TykkääTykkää
Ihanasti kirjoitit! Olen ihan samoissa tunnelmissa: On kiva aloittaa toinen vuosi uudessa maassa kun tuntee ja tietää jo paikkoja sekä ihmisiä. Ja työpöydälleni naputtui jo vähän aikaan sitten tekstinraakile siitä, mitä täältä tulen taas sitten joskus kaipaamaan. Ihmeellinen tämä muuttojen sykli. Eka vuosi vaan on elettävä kokonaan, ennen kuin semmoinen ”parkkeeraan takaperin” fiilis voi tulla.
TykkääTykkää
No eikös olekin voittajafiilis tokan vuoden alussa! 😀 Muutatteko tekin muutenkin eläkkeelle asti? Meillä enää 24 vuotta tätä. Mukavaa päivää Damiin harmaasta Genevestä!
TykkääTykkää
Meidän loppuelämämme ei ole tiedossamme, mutta voihan se ollakin että muutetaan 🙂 Puhallan täältä vähän kirkasta sinistä taivasta sinnepäin!
TykkääTykkää