Pieni suuri tuntematon pyjamassaan

DSC_0306 (2).JPG

Syntymätön lapsi on vanhemmilleen ja koko maailmalle suuri arvoitus. Pieni suuri tuntematon, jonka tapaamista odotetaan kuin kuuta nousevaa.

Me emme odota perheenlisäystä.  Emme saa näitä nykyisiäkään kiinni.

Joskus kuitenkin tuntuu, kuin nämä kaksi olisivat vieläkin yhtä suuri arvoitus meille kuin kuukausina ennen syntymäänsä.  Kun tuleva äiti ja isä arvuuttelivat minkälainen tyyppi oli meille matkalla.

Mistä lapsi kasvaessaan pitää, missä on hyvä, mitä haluaa tehdä ja millaisista leikeistä pitää? Mistä hän tulee kasvaessaan kiinnostumaan? Mistä hän ilahtuu, innostuu, mille kaikille hänen pieni sydämensä sykkii?

DSC_0002_3.jpg

Lastemme perustemperamentti ei niinkään enää ole meille suurikaan arvoitus. Ei, ei. Mitä tulee siihen kaikkeen muuhun, yllätymme kuitenkin edelleen päivittäin.

Kuvittelimme esimerkiksi että nuorempi lapsemme on kiinnostunut kirkonkelloista, autoa ja piiloleikistä. Sitten hän alkoi viime perjantaina palleroisilla pikku kätösillään kirjoittaa värityskirjaansa kavereidensa nimiä.  Tavasi ja liu’utteli äänteitä, pohti ja arvuutteli.

Leukani putosi. Aivoni säksättivät ja savusivat ylikierroksilla. Kuka tämä on? Kuka tässä nyt analysoi tarhakavereidensa nimiä ja kirjaa niitä  huolellisesti muistiin? Meidän vauveli? Nappula? Minimies? Pyjamariehukki?

DSC_1143 (3).JPG

Mä sain juuri kirjoittajakurssilta ekan arvosanan. Se oli vitonen. Eli yliopistossa oikein hyvä. Juhlin.

Sitten tajusin, että kolmevuotias kaahaa luultavasti seuraavalle kurssilleni, keulii edelle ja sieppaa vitoset nenäni edestä. Pyjamassaan riehuen.

En enää todellakaan yllättyisi siitäkään!

En yllättyisi mistään.

Mainokset

Suru, ilo, vuodet ja maat

Onneksi on sentään tuo mies. Se kestää. Me kestetään.  Beslan, Utoya, Lontoo, Ukraina, Pariisi. Se kestää ja niin sitten minäkin.

Helsinki, Pietari, Nikosia, Köpis, Geneve. Surusta suruun. Ilosta iloon. Jos hän vain jaksaa olla mun.

Kun uusi suhde alkaa, se on kahden välinen. Sitä eivät kansoita vielä lapset, appikset, kollegat, perheystävät. Siinä ollaan ensin kahden Seurasaaren  oravien keskellä eikä kellekään kerrota niistä hymyistä ja pusuista mitään.

Kämppis tietysti tietää ja sisko. Kämppikselle opetetaan kreikankielisiä pokauslaineija ja salakuljetetaan jalkansa loukanneelle sairaalaan viinilehtikääryleitä ja mehutetrassa viiniä. Kohta tietää kyllä myös koko vuosikurssi: Ainolla on joku tummempi krakakaulainen heila.

Jouluna sen voi jo viedä Uuteenkaupunkiin. Tai siis se tulee ihan itse joulupäivänä 2002 ja parkkeeraa pietolalaisen autotallin eteen. Tuo äidille itse tekemänsä fetapiirakan. Äiti ei suhtaudu epäsuotuisasti. Ei iskäkään. Se on silloin jo muuttamassa muualle. Mut jotenki sitä ei voi päästää. Yksin siis.

Ensimmäinen Kyproksen-matka on vielä aika yksityinen afääri sekin. Tapaan appiksen keittiössä ja anopin komean hotellin aulassa hienolla sohvalla. Mummo pitää kauniina ja pyhähtää kun käytän samaa kreikan sanaa hänen nuoruudenkuvastaan. Pappa vie kädestä keittiöön ja käskee ruokkimaan. Heitä ei ole enää. Sekin me kestettiin ja kestetään. Ja muutkin, myöhemmin.

Sitten se muuttaa Pietariin johtamaan. Olen 22-vuotias. Hirmuinen pakkanen tuoksuu ja kuulostaa katulasten hädältä. Nevalta käy karmea viiva.

Luen rikoksista, rangaistuksista, Rasputinin hukuttamisesta ja kansannousun tukahduttamisesta. Amiraliteetin torni hohtaa sinistä talvitaivasta vasten. Kättelemme vanhoja ja arvovaltaisia ihmisiä loistavissa palatseissa, konsulien huviloissa, kristallikruunujen alla.

Maantien vieressä liftaa paukkupakkasessa nuori nainen pienissä pukeissa aivan sekaisin. Puistossa ulkoilevien perheiden keskellä joku paleltuu jokeen. Me menemme ohi kuten muutkin. En ymmärrä miksi menemme mutta niin vain menemme. Se on vaikea kestää. Koko Pietari on. Jos on herkkä, 22, eikä tiedä mitä tehdä.

Pietarista käsin häät on helppo järjestää Suomeen. Uuteenkaupunkiin saapuu Kyprokselta iloinen saattue opettamaan suomalaisille tanssia. Mies sekoilee Hopeisen kuun sanoissa ja kaikkia ihastuttaa. Mua varsinkin.

Syksyllä 2008 muutan sen luo Ranskaan. Nyt me ollaan vihdoin yhdessä! Oikeasti ja ikuisesti ja kaikkea ihanaa! Silti sinnekin suru seuraa. Kasvaa ja muuttaa muotoaan. Kuten elämässä käy.

Lapsen syntymän myötä Kyproksella perheeseen tulee tosi paljon porukkaa.

Emme ole enää kaksin. Emme oikeastaan enää kolminkaan. Toisen syntyessä Kööpenhaminassa emme ehdi toisiamme nähdä kuin pikaisesti eteisessä öisin. Isovanhemmat tuovat ja vievät matkalaukkujaan vierashuoneesta ja huiskuttavat haikeat hyvästit veljeksille. Olemme kiitollisia.

Genevessä mies menee töihin ja lapset tarhaan, minä yksin hiljaiseen kotiin. Väärään kotiin. Kaikki entinen painaa liian kipeästi ja nykyinen on taas vääränlaista. Hetken aikaa.

Mutta silloinkin on kuitenkin tuo. Tuo tummempi krakakaulainen. Tajuan mitä se puhuu lasten kanssa. Se tajuaa mitä mä. Tajuan mitä se ajattelee vaikkei se sanokaan. Ja usein sen ajatukset on väärässä!

Kun päästään kaikkia karkuun se fiilis palaa. Se sama oikea fiilis vuodelta 2002. Silloin ei ole muita kuin me.

Euroopan nuoret miehet muuttuvat murhanhimoisiksi hulluiksi.

Kestän kaiken jos hänkin.

Surut, ilot, vuodet ja maat.

 

 

 

 

 

 

Ranskan sylissä

Nyt noilla samoilla Pohjois-Italian vuoristoteillä kaahaa tappaja mustalla Seatillaan pakoon poliiseja ja oikeutta.

Sitä ei voi hyväksyä. Ei voi antaa anteeksi.

Elämme täällä Genevenjärven ympärillä kaikki Sveitsin puolellakin Ranskan sylissä. Kuten kai useimmissa muissakin alueen perheissä, meillä käydään töissä Sveitsissä ja kaupassa Ranskassa. Rajaa ei useimpien arkiajattelussa ole, joten tuntui oudolta lukea perjantaiyönä että se oli suljettu. Oudolta tuntui tietysti muutenkin. Hirveältä. Epäuskoiselta. Hämmentyneeltä, murtuneelta ja raivostuneelta samaan aikaan.

Seuraavana päivänä kiersimme maaseututietä Ranskaan ystäviemme luo. Rajatarkastusta ei ollut. Vietimme kauniin aurinkoisen lauantain heidän luonaan. Se oli paras mahdollinen tapa viettää se päivä. Muutaman tunnin ajomatkan päässä meiltä luoteeseen laskettiin menetettyjä nuoria, kuunneltiin toisten hirveitä selviytymistarinoita ja etsittiin syyllisiä.

En tiedä onko Seat-miestä vielä löydetty. Mutta eipä tuntunut tänään kivalta ajaa lasten kanssa puistosta kotiin ja huomata musta Seat edessämme tiellä. Kivalta ei tunnu myöskään käydä ostoksilla Ranskassa ruuhka-aikaan. Mutta käytävä on. Makkarasoppaa pitää tehdä.

Kuten ennenkin.

Kuin emme rikki olisikaan.

 

Pohjoinen + etelä = Pohjois-Italia?

DSC_1113_2Raja pohjoisen ja etelän välissä on nopea ylittää. Rajan nimi on Ranska.
DSC_1117

Etelässä mies säteilee. Minä myös. Ollaan Pohjois-Italiassa. Kylmissä maisemissa, lämpimissä fiiliksissä.
DSC_1126 (2) Kahvilan rappusilla röökaavien setien puhe kuulostaa kirkkotoimitukselta.
Kaikki muukin kuulostaa kirkkotoimitukselta. Kahvi tuoksuu. Ranska raksuu ja venyy paikallisten suussa.   DSC_1130

Olen pitkään miettinyt, voiko olla kylmää maata, jossa olisi lämpimän maan kulttuuri.
Ei kai tämä voisi olla sellainen?20151107_155351

Tänne pian uudelleen! Heti kun halutaan taas onnellistua vähän. 20151107_153106 (2)              Tai ehkä jopa Como-järvelle. Firenzeen?

DSC_1110 (2)

Mulle riittäisi kyllä tämäkin riemu. Kylmä maa, lämmin fiilis. Uutta aksenttia iloisesti harjoitteleva mies.
Se lyö sen ihan yli tietysti, mutta kun tykkään siitä. Tykkään siitä uusissa maissa iloisena hölmöilemässä lämpimillä aksenteilla. Se on mun.

Uutisia pellolta

”Mä en tuu enää Geneveen”, julisti lapsi nilkkojaan myöten pellossa. Lokakuinen sade ripsui trikoopipoon, mutta hän ei halunnut huppua. Käsillä oli jonkinlainen juurtumishetki, eikä huppu naurettavuudessaan sopinut juhlaliseen tilanteeseen. Lapsi istutti haravarvarrella puita perunapeltoon ja ilmoitti jäävänsä Suomeen.

Asia oli tosiaan hänen puolestaan ilmoitusluontoinen. Ei huppua, ei enää Geneveen. Täytyisihän hänen nähdä, miten juuri lehdistä istutetut vaahterat lähtisivät keväällä puskemaan perunoiden joukosta. Sitä huppu silmillä näe. Ja muutenkin. Uusikaupunki oli nyt koti.

Ihan on pakko nyt myöntää, että hieman liikutuin. Hetki oli suuri ja tärkeä minulle. Tyyppi rakastaa samaa maata kuin minäkin!

Lapsonen valitsi hetken ajan Suomen ja suomen. Uudenkaupunginkin, kaikista maailman paikoista.

Tyyppi ei tiennyt, miten viime vuonna kaihosin hänelle koko sydämestäni juuri tätä: kuraista suomalaista pikkukaupunkilapsuutta. Että en itsekään koskaan halunnut hänelle niin työntäyteisiä eskaripäiviä kuin hänellä nyt on. En halunnut hänelle 5-vuotiaana enkun lukuläksyjä enkä musiikin teoriaa. Halusin kuraa. Enemmän kuraa. Sitä samaa tuntui haluavan nyt hänkin ja hän puolusti asiaansa haravalla.

Viikkoa myöhemmin lapsi asuu taas tyytyväisenä siisteissä jalkineissa geneveläistä arkeaan meidän muiden kanssa. Kyllähän tämäkin häneltä sujuu ja on hän täälläkin onnellinen. Konkreettisesti hänen kotinsa on tietysti siellä, missä me: isä, äiti ja veli.

Mutta kyllä ekspattilapsi varmaan aistii senkin, mitkä paikat ovat omille vanhemmille oikeasti rakkaita ja missä he ovat todella kotonaan. Siellä on hänenkin hyvä.

Toivon, että jos rakastaa pohjoista maata nilkkojaan myöten mudassa lokakuun sateessa ilman huppua, rakastaa sitä aina. Se pelto kulkee nyt poikani mukana ekspattilasten koreilla kesteillä, kunnes hän pääsee taas sinne itse sateeseen seisomaan.

20151019_15180420151024_113916 (2)
20151022_121135 (2)20151024_120446 (2)

Jouluna sitten, pelto, me tullaan taas, ja me uhotaan.IMG_3187 (3)

Ps. Barcelonassa kasvaa ilmeisesti sydämeltään myös oikein sinivalkoinen sisaruskaksikko! Löytyykö näitä suomalaisia Suomessa koskaan asumattomia muualtakin päin maailmaa?