Onneksi on sentään tuo mies. Se kestää. Me kestetään.  Beslan, Utoya, Lontoo, Ukraina, Pariisi. Se kestää ja niin sitten minäkin.

Helsinki, Pietari, Nikosia, Köpis, Geneve. Surusta suruun. Ilosta iloon. Jos hän vain jaksaa olla mun.

Kun uusi suhde alkaa, se on kahden välinen. Sitä eivät kansoita vielä lapset, appikset, kollegat, perheystävät. Siinä ollaan ensin kahden Seurasaaren  oravien keskellä eikä kellekään kerrota niistä hymyistä ja pusuista mitään.

Kämppis tietysti tietää ja sisko. Kämppikselle opetetaan kreikankielisiä pokauslaineija ja salakuljetetaan jalkansa loukanneelle sairaalaan viinilehtikääryleitä ja mehutetrassa viiniä. Kohta tietää kyllä myös koko vuosikurssi: Ainolla on joku tummempi krakakaulainen heila.

Jouluna sen voi jo viedä Uuteenkaupunkiin. Tai siis se tulee ihan itse joulupäivänä 2002 ja parkkeeraa pietolalaisen autotallin eteen. Tuo äidille itse tekemänsä fetapiirakan. Äiti ei suhtaudu epäsuotuisasti. Ei iskäkään. Se on silloin jo muuttamassa muualle. Mut jotenki sitä ei voi päästää. Yksin siis.

Ensimmäinen Kyproksen-matka on vielä aika yksityinen afääri sekin. Tapaan appiksen keittiössä ja anopin komean hotellin aulassa hienolla sohvalla. Mummo pitää kauniina ja pyhähtää kun käytän samaa kreikan sanaa hänen nuoruudenkuvastaan. Pappa vie kädestä keittiöön ja käskee ruokkimaan. Heitä ei ole enää. Sekin me kestettiin ja kestetään. Ja muutkin, myöhemmin.

Sitten se muuttaa Pietariin johtamaan. Olen 22-vuotias. Hirmuinen pakkanen tuoksuu ja kuulostaa katulasten hädältä. Nevalta käy karmea viiva.

Luen rikoksista, rangaistuksista, Rasputinin hukuttamisesta ja kansannousun tukahduttamisesta. Amiraliteetin torni hohtaa sinistä talvitaivasta vasten. Kättelemme vanhoja ja arvovaltaisia ihmisiä loistavissa palatseissa, konsulien huviloissa, kristallikruunujen alla.

Maantien vieressä liftaa paukkupakkasessa nuori nainen pienissä pukeissa aivan sekaisin. Puistossa ulkoilevien perheiden keskellä joku paleltuu jokeen. Me menemme ohi kuten muutkin. En ymmärrä miksi menemme mutta niin vain menemme. Se on vaikea kestää. Koko Pietari on. Jos on herkkä, 22, eikä tiedä mitä tehdä.

Pietarista käsin häät on helppo järjestää Suomeen. Uuteenkaupunkiin saapuu Kyprokselta iloinen saattue opettamaan suomalaisille tanssia. Mies sekoilee Hopeisen kuun sanoissa ja kaikkia ihastuttaa. Mua varsinkin.

Syksyllä 2008 muutan sen luo Ranskaan. Nyt me ollaan vihdoin yhdessä! Oikeasti ja ikuisesti ja kaikkea ihanaa! Silti sinnekin suru seuraa. Kasvaa ja muuttaa muotoaan. Kuten elämässä käy.

Lapsen syntymän myötä Kyproksella perheeseen tulee tosi paljon porukkaa.

Emme ole enää kaksin. Emme oikeastaan enää kolminkaan. Toisen syntyessä Kööpenhaminassa emme ehdi toisiamme nähdä kuin pikaisesti eteisessä öisin. Isovanhemmat tuovat ja vievät matkalaukkujaan vierashuoneesta ja huiskuttavat haikeat hyvästit veljeksille. Olemme kiitollisia.

Genevessä mies menee töihin ja lapset tarhaan, minä yksin hiljaiseen kotiin. Väärään kotiin. Kaikki entinen painaa liian kipeästi ja nykyinen on taas vääränlaista. Hetken aikaa.

Mutta silloinkin on kuitenkin tuo. Tuo tummempi krakakaulainen. Tajuan mitä se puhuu lasten kanssa. Se tajuaa mitä mä. Tajuan mitä se ajattelee vaikkei se sanokaan. Ja usein sen ajatukset on väärässä!

Kun päästään kaikkia karkuun se fiilis palaa. Se sama oikea fiilis vuodelta 2002. Silloin ei ole muita kuin me.

Euroopan nuoret miehet muuttuvat murhanhimoisiksi hulluiksi.

Kestän kaiken jos hänkin.

Surut, ilot, vuodet ja maat.