Kun bloggaat

Ihailemani Ansku Kairosta myönsi mulle blogitunnustuksen.

Suurkiitos, rohkea Ansku! Jatkathan tunnelmiesi ja kuulumistesi kirjaamista mielenkiintoiseen blogiisi!

Tunnustuksen säännöt:
1. Kirjoita postaus palkinnosta logoineen
2. Kerro lyhyesti, kuinka aloitit bloggaamisen
3. Anna ohjeita aloitteleville bloggaajille
4. Mainitse ja linkitä blogi, joka sinut nimesi
5. Nimeä 10 bloggaajaa palkinnon saajaksi
DSC_10851
Mä en jaa tunnustusta tällä kertaa eteenpäin, koska kaikkien lempibloggaajieni tyyliin tunnustukset eivät sovi. (Mulle sopivat! Mulle kaikki tunnustukset joo kiitos heti!)
Ihailen silti monen montaa bloggaria, enimmäkseen ekspattiäitejä ja Uudenkaupungin omaa ihmenaista Nakkimutsia. Ja erinäisiä poliittisia blogeja, joiden pitäjät voisivat aika lailla hämmästyä tunnustuksestani.
Kiitos teille kaikille ihanille inspiraatiosta ja pikkuisen maailmankuvani jatkuvasta laajentamisesta! 
 
* * *
DSC_0047

Ensimmäinen ilta Genevessä

Aloitin ensimmäisen blogini kaksi ja puoli vuotta sitten, kun uusin muuttouutinen tuli. Asuimme silloin Kööpenhaminan tuulisessa esikaupungissa Hellerupissa mieheni neljännellä ulkomaankomennuksella.

Kesän korvalla 2014 mieheni kävi töissä suurlähetystössä ja mulla oli kotona urasuunnitelmat levällään. Jotenkin kirjoittamiseen työ ehkä voisi vielä joskus liittyä? Vaan mites, kun en ollut kirjoittanut akateemisen tekstin lisäksi oikeastaan yhtään mitään sitten teinivuosien?

Aloitin siis bloggaamisen merkitäkseni muistiin lähistyvää muuttojäristystä omassani ja perheeni elämässä, ja toisaalta harjoituksen vuoksi. Kirjoitustreeninä tämä onkin ollut mitä hyödyllisintä: Olen saanut pohtia kuka on kirjoittava kolmekymppinen vuotias Aino, mistä, miten ja kenelle kirjoitan nyt, aikuisena. Olen huomannut, että yleensä kirjoitus syntyy kun alkaa kirjoittamaan ja pysyttelee siinä puuhassa. Uskalsin vuoden bloggailtuani hakea Jyväskylän Avoimen kirjoittajaopintoihin ja pääsin – luultavasti juuri blogin ansiosta – sisään! Muutostamme myös jäi blogin muodossa jälki, jonka aion ikuistaa kansiin blogikirjaksi lapsilleni.

20161004_084634

 

Minun blogini ei ole mikään erityisen laajalti luettu, enkä siis ole oikea henkilö neuvomaan, miten kirjoittaa suosittu blogi. Tai no laajalti tätä luetaan sikäli, että saan klikkejä aika monelta mantereelta, mutta kävijäennätyksiä en totisesti ole pikkublogillani hätyytellyt!

Suositun blogin kirjoittaminen varmaan liittyy avoimuuteen, rohkeaan henkilökohtaisuuteen, säännölliseen kirjoittamiseen, lukijoiden puhuttelemiseen ja vankkaan kirjoitustaitoon, kuten esimerkiksi suurella idolillani Nakkimutsilla. Hän taitaa myös erittäin hyvin omannäköisen tekstin kirjoittamisen taidon – Päivi S:n blogia ei voisi kirjoittaa kukaan muu kuin Päivi S.

Tuo viimeinen onkin varmaan aloittaville bloggareille kaikkein paras tavoite: Yritä luoda mieluummin oman näköisesi blogi kuin kenenkään toisen blogin kopio!

Yritä ilmaista vähän tuoreemmin, eri sanoin, mieti mitä voit jättää pois. Kerrotko pitkästi paikoista ja tapahtumista vaiko ajatuksista ja tunteista? Voisitko peräti aloittaa keskeltä tilannetta tai ajatusta, tunnetta? Voitko lopettaa kesken, ilmaan, kietomatta suloisen paketin ympärille kaunista lahjanauhaa? Onko elämä koskaan niin siistiä, että siitä voi kirjoittaa symmetrisiä kertomuksia, joissa loppu hyvin kaikki hyvin? Uskallatko kertoa kun vituttaa? Uskallatko aloittaa tai lopettaa postauksen vihaisiin tai surullisiin sanoihin?

IMG_1424

Valokuvausta rakastavava kirjoittajaharrastelijana voisin myös vienosti ehdottaa uudelle bloggarille, että ota kuvia, piirrä kuvia, kirjoita kuvia. Älä helvetissä kaunistele ihmistä esittäviä valokuvia saati elämästä kirjoittamiasi kuvia. Laita ovi säppiin ja kilju ettet nukuta ketään. Kun bloggaat, bloggaa. Mut sammuta Enrique Inglesias ajoissa jos/kun sulla vielä on puoliso!

Mainokset

Edinburghin vampyyri

Sisko rehki kovasti vaativien töidensä ohella, ja täällä sitä nyt ollaan Edinburghissa.

Kalpeat ikkunat ovat auton kokoisia. Syksy töllää niistä sisään.

Salin lehterillä hyppäsin seisomaan, vaikka sukkikset oli rikki. Rosa käveli viitta hulmuten lavan läpi. Toivotti yliopiston reksille hauskaa Halloweeniä, koska oli.

Säkkipillinsoittaja marssi lopuksi lavalle kiltissään. Mä vaihdoin häthätää perkekuvaan ehjät sukkikset. (Se perhekuva ei ole tämä. Tämä on päättömiä kummituksia vanhan Usher Hallin edustalla.)

Pimeän tultua Rosa kokeili juoda Pink Ladyä vampyyrin hampaat suussa. Vaikealta vaikutti.

BSc (Hons)

Ja nyt mun täytyy jo lähteä kotiin!
En ehtinyt kuin käydä kampaajalla, hurrata, vaihtaa sukkikset ja nukkua.

Mut kohtasin Edinburghin karismaattisen ja älykkään vampyyrin!
Bachelor of Science (Honours) lehahtaa kohta kanssamme aamiaiselle alakertaan.

Hapankorppu vai voisarvi?

20161004_08463420161021_110152.jpg

Ensimmäinen kansainvälinen sukupolvi. Johonkin sellaiseen mekin kai kuulumme.

Opimme koulussa kieliä. Deittailimme niillä harjoituksen vuoksi. Ja koska se oli hauskaa.

Vähän vanhempina pyörimme kriittisinä Ikeoissa.

Vatuloimme tuskissamme tavallisen tai juustonaanin välillä.

Saimme suloisia ristiverisiä lapsia, jotka oppivat päiväkoti-iässä asioita, joita me emme osaa vieläkään. Kolmekymppisinä. Nelikymppisinä. Emme osaa.

Kasvatamme lapsiamme koko ajan epätietoisina siitä, mikä heille olisi parasta.

Kun ei ole mitään yhtä tai kahta tapaa elää, ei yhtä kieltä, yhtä yhteisöä, perinnettä – ei edes kahta, joista valita!

Ei ole naisten ja miesten töitä.

Ei ole vuodenaikaan sidottuja velvollisuuksia. Sukupolvien jaettua arkea eikä hierarkiaa.

Ei mitään entistä, ei mitään vanhaa.

Voiko kotiin palkata siivoojan, vai onko se omien isovanhempien pettämistä? Äidin ja isän?

Voiko lapsille antaa joskus aamiaiseksi voisarven hapankorpun sijaan?

Montako kieltä on liikaa?

Voi vain mennä ja hapuilla.

Törmätessä pussailla.

Halailla ja kuiskata rakastan sua niille taitaville pienille.

Toisen sekoillessa erityisen pahasti, sillekin.

Toivoa, että ne pienet taitavat haluavat vielä nähdä kun ollaan vanhoja.

Me halutaan!

Vahingoittaminen ehdottomasti kielletty

Mies lähti työmatkalle.

20161004_085056-2

Tuuli yltyi ja paiskasi aamuisin naamalle talven. Kukat jäätyivät yhdessä yössä puihin.

20161004_084954

Lasten koululla harjoiteltiin piiloutumista hyökkäyksen varalta.

Minä sairastuin. Menin sänkyyn. Appikset veivät lapset kouluun.

Juuri samaan aikaan eräässä paikallisessa perheessä meiltä parin korttelin päässä kouluun lähtö kai sujui todella huonosti.

Ampujan jäljiltä kaksi veristä ihmistä jäi taistelemaan hengestään.

Pukumies pakeni tyttölapsi ja ase mukanaan.

20161004_085516-2

Satans perkele etten paremmmin sano taas tätä menoa!

20161004_084634

Niin se tosiaan on, että kouluissa pitää harjoitella sitä piiloutumista ja ovien lukitsemista.

Sairaat tyypit ovat lähellä sinua. Tai ainakin minua, meitä (taas).

20161001_165925-2

Te, perhekriisin kourissa tuskaiset miehet ja naiset,

voisitteko ystävällisesti pitää mielessä tämän:

interdiction-de-tirer

Ampuminen kielletty, vaikkei toinen enää rakastaisikaan

Eli:

eron-sattuesssa

Liikennemerkkikuvat mun tekemiäni Pixabayn kuvan pohjalta – Saa jakaa ihan vapaasti.

Meni ekalle

2016-09-17-16.01.50.jpg.jpg2016-09-18-15.16.47.jpg.jpg

Kalastaja meni ekalle.

Sveitsin ekalle. Mut kuitenkin!

Hän jatkaa Suomi-koulua ja kreikan tunteja. Huitoo keltaista palloa, ja illalla örkkejä ruudulla.

Lukee meille et saatais unta.

Kiusaa veljeään kevyesti syödessään virnistellen aamupalalaa.

Hänellä on oma hieno pöytä. Sen laatikoissa piileskelee vilkkuvia ja pelottavia minikokoisia juttuja.

Hänellä on iso reppu selässä ja siellä kirjoitusläksyt.

Hampaat ovat jo melkein kasvaneet eteen takaisin. Niillä sitä leipää puraisee kätevästi.

Ekaluokkalaisellani on tyttökavereita ja poikakavereita. Naapurikavereita, Suomi-kavereita ja Kreikka-kavereita.

Veljen kavereita. Tenniskavereita. Kreikan tuutori.

Parasta on juosta ilman aikuisia isolla koulun pihalla näiden kaikkien kanssa (paitsi kreikan tuutorin).

Uuden luokan ikkunan ulkopuolella sataa hiljalleen. Syksy hiipii nurkista tennishallin keskelle. Tänne vaan! Lämään! Kato näin, äiti.

Kato!

 

Leipomon kautta rantaan

DSC_0547.JPGDSC_0424.JPG

Tulimme siis Kreikkaan.  DSC_0534DSC_0453.JPGDSC_0556.JPG

Poika halusi heti onkivavan.
DSC_0532.JPG

Hän ei halunnut uida. DSC_0549.JPG

Ei syödä, riehua, juoda mehua eikä laittaa aurinkorasvaa.

DSC_0587.JPG

Hän halusi vain onkia!

Mies halusi ruskettua.
He lähtivät yhdessä laiturille.

DSC_0544.JPG

Kalaa tuli.
Hopeisten olentojen kyljissä oli erikoisia värejä
ja joidenkin otsassa karmeita piikkejä.
Kokki teki saaliista pojalle ruokaa.
Poika söi ja oli onnellinen.

20160829_201653.jpg DSC_0368rajj.jpg

Hän kerkisi jo vähän silittää kissaakin.
Katsella toisia onkimassa.

DSC_0394raj.jpgDSC_0567.JPG

Ilta tuli saarelle ja kietoi meidät
vaaleanpunaisen kuohuviinin värisiin,
lämpöisiin ajatuksiin.
DSC_0558.JPG
DSC_0570.JPGDSC_0365.JPG
Palasimme hotellille joku aurinkorasvalta, toinen kalalta tuoksahtaen.
20160830_202443.jpg
Oli päästävä nukkumaan.
20160830_215448.jpg

Ne kalat näkee siellä vedessä niin selvästi!
Niiden tummat hahmot kiiruhtavat uteliana tutkimaan koukussa
roikkuvaa taikinan- tai leivänpalasta…
ja sen kaiken näkee!

Isoja ja pieniä kaloja näkee Kreikan kirkkaissa vesissä
ja sitten unissakin.

Voi siis ihan hyvin mennä nukkumaan.

Ja huomenna taas toiveikkaana
onkivapa olalla
leipomon kautta rantaan.

Kaikki kesästäni

Piirsin eilen Suomi-koulua varten kesäkuulumiseni sarjikseksi. Shokeeraavat käänteet perustuvat tositapahtumiin. 

Tai no nuo häät mä kyllä totta puhuen vähän ennakoin! Ne on vasta ylihuomenna täällä Spetseksen saarella Kreikassa.

Olen ensimmäistä kertaa Kreikan saaristossa. Ensivaikutelmani mukaan kenellään ei tää ole osoitetta eikä kypärää.

Mut kuka niitä nyt kaipaakaan! 

Meinaan semmoset auringonlaskut! 

Meidän omat häät oli elokuussa 2006. Ne ei olleet täällä vaan Suomessa keskellä yhtä peltoa. 

Nyt lähden Spetseksen kylille juhlimaan sitä, että ne juhlat silloin oli. 

Mieskin kuulema tulee! Jee!

Pensaassa

1992

Avainta ei repusta löydy, mutta postilaatikossa on mulle kirje! Kaunis vaaleansininen, tuoksuva kirje. Revin kuoren auki karviaismarjapensaan vieressä.

Syön, tuulee, luen.

Poneista. Pojista. Maikoista.

Aurinko paistaa tuulessa keinuvien karviaisten läpi ja tukkaa menee suuhun. Mä luen kirjeen uudestaan. Hiukset tuoksuvat hyvältä ja kirje myös.

Kahdelta Rosa tikittää vihdoin pihaan Tunturillaan. Mutta eihän silläkään ole avaimia! Menen vihaisena takaisin pensaaseen.

2016-07-31-22.17.01.jpg.jpg

 

2016

Poika seisoo vadelmapensaiden välissä ja syö. Syö ja höpöttää. Lapsen ympärillä kolmsataatuhatta lehteä liikkuu ja havisee tuulessa.

Lapsen veli on tallilla hihkumassa. Maailma syöksyy sokeana eteenpäin ympäri aurinkonsa. Poika syö ja on.

On kesä.

IMG_4082

 

Eikö täällä tapahdu mitään?

Saabit hiipivät risteyksiin. Kirkossa ei ole ketään.

Missään ei ole.

Kukaan ei näe. Sinua. Minua. Rantakadun liikennevaloja.

IMG_4066raj.jpg

Kysyt, eikö täällä tapahdu mitään.

IMG_4170.JPG

Tapahtuu tietenkin. Daiju! Mut jos seisot tässä et sä sitä näe.

Tämä on pikkukaupunki. Täällä ei hulinoida kaduilla.

 

Täällä tapahtuu teatterissa, keittiöissä, eteisissä, olohuoneissa.

Tehtaissa, kaupoissa ja päiväkotien kuraeteisissä.

Moottorivenekerholla tapahtuu. Neuvolassa ja tupakkatauoilla sellaista ettet uskoisi.

Takarivissä, kiskalla ja balettikoulun käytävällä ihania, hirveitä juttuja.

 

Haaveissa kultaisia ja saattokodeissa itkuisia asioita.

Veljien, siskojen, luokkakaverien, kihlaparien ja naapurusten välillä. Ajatuksia, sanoja, tekoja ja tekemättä jättämistä.

 

Niissä hiljaa risteyksiin hiipivissä Saabeissa ajatellaan kaikenlaista. Kaikenlaista sanotaan.

Matkalla neuvolasta, tehtaalta tai balettikoululta ovi aukeaa ja joku lähtee kävelemään tienpenkkaa. Joku toinen istuu hölmistyneenä ratin takana.

Sä et näe koska et ole just silloin siellä Tokmannin pientareella. Kysyt eikö täällä tapahdu mitään.

 

Tapahtuuhan tässäkin! Mä pilkkaan sua ja tykkään susta.

DSC_0433 (2)

IMG_1267