Vuosi

Vuosi Genevessä.

DSC_004720140907_115126 (2)

Viime vuonna tähän aikaan: Loputtomasti laseja, haarukoita ja keittiöveitsiä esiin tanskalaisista sanomalehdistä. Ponnettomia erimielisyyksiä välineiden uusista paikoista. Lopulta joka kippo ja keppu johonkin laatikkoon.

Se oli se ilta, jolloin meidän keittiövälineemme kotiutuivat Geneveen.

20150210_160151DSC_0230

Mulla taisi mennä hetki pidempään.

20150428_12201120150605_212025

Yritys oli kyllä hirmuinen heti alusta asti. Mutta eihän sille voi mitään, että tuntemattomasta ei tule tuttua tahtomalla.

On mahdotonta intuitiivisesti aavistaa mistä ostetaan saippuaa, kenkiä, koulureppuja ja kovakantisia kirjoitusvihkoja. Kukaan ei kokeilematta tiedä miten ratikkaliput maksetaan ja mihin saa auton parkkiin. On ajettava, eksyttävä, hikoiltava, myöhästyttävä ja pahoiteltava. Viikosta toiseen.

On kyseltävä, kokeiltava, lausuttava pieleen, ymmärrettävä väärin. Kuukausikaupalla.

20140907_12170120150423_122141

Uutta ei kukaan tervehdi, koska kukaan ei tunne. On aloitettava keveitä keskusteluja, vaikka ei keveä olisikaan. Tulee pakkeja, tyrmäyksiä ja ylittämättömiä kielimuureja. Niihin ei todellakaan auta kompastua. Kukaan ei kestä tätä yksin.

Muuttoshokki kestää, vaikka pikku hiljaa helpottaakin. Tuulilasin edessä syksy kiemurtelee talven kautta kevääseen. Vieläkin myöhästyn, pahoittelen, sekoilen. Syksyyn ja uuteen lukuvuoteen: aloitan kepeitä keskusteluja siellä ja täällä, koska uudet näyttävät niin eksyneiltä kansainvälisen koulun isolla pihalla.

Olen ekspattiäiti.

DSC_0404DSC_0088

Pahin on jokatapauksessa jo takana: ensimmäinen vuosi uudella komennuksella. Mähän olen täällä jo vakikalustoa! Multa voi melkein kysyä jo vinkkejä. Lausun vähän paremmin. Parkkeeraan lesosti takaperin. Sekoilen vähän vähemmän. Opiskelu alkaa jo ja sitten duuni. Keskustelut ovat jo ihan oikeasti tosi hilpeitä.

On ihmisiä, jotka ilahtuvat kun tervehdin. Ihmisiä, joita tulee ikävä jos ei nähdä. Onnittelen itseäni, että uskalsin aloittaa ne kepeät keskustelut, jotka johtivat uusiin ja taas uusiin. Iloitsen pienestä työstä, kivoista työkavereista ja synttärikutsuista lasten repuissa.

DSC_0712 (3)

Ajatus tulee kuitenkin vaivihkaa.

Sitä ei vain käy kieltäminen.

Kolmen vuoden kuluttua kaikki tämäkin on enää muisto vain.

Mainokset

Kuin normaalit ihmiset

Suomi-koululla on meneillään jännittävä viikko. Lukuvuoden ensimmäinen!

DSC_1060

Kovasti odottamani ensimmäinen oma opetustunti on pian edessä. Kutkuttaa. Suunnittelu käy hurjana.

Kansainvälisessä päiväkodissa eletään jännittäviä aikoja myös. Tänään 5-vuotiaani ryhmällä oli ensimmäiset ranskankieliset iltapäivätunnit. ”Miten meni ranskanryhmässä, kulta?” utelin. ”Mä istuin ja kuuntelin, mutten mä ymmärtänyt yhtään mitään.”

20150913_172850 (2)

Niin. Niinpä rakkaani. En mäkään useimpina päivinä ymmärrä yhtään mitään. Istun, seison ja kuuntelen ympäri Geneven kanttoonia, enkä ymmärrä oikeastaan mitään.

Tuntuu pölöltä. Tuntuu nololta. Haluan kotiin.

Sitten hiffaan. Jaa mun lapset? Ei ne ole nuo tuolla hengenvaarallisessa soramontussa. Mun lapset on nuo tuolla esimerkillisesti potkulaudoillaan asfalttiradan takakaarteessa.

Tuntuu hyvältä. Hokasin! Osasin. En olekaan niin pölö kuin miltä näytän. Lapsetkin terveyttä edistävissä puuhissa tänään.

Varmasti pojallenikin on ranskankielisiä onnistumisen kokemuksia vielä joku iltapäivä tiedossa. Mutta ei pikku hetkeen vielä kuitenkaan. Siihen päivään asti ajattelen taas päivittäin: Mitä me on menty tekemään.

Miksei me voida asua aloillamme kuten normaalit ihmiset?

Kaveripäivä

DSC_0404

Eskarissa kaveripäivänä sai mennä kamun punkkaan pötköttämään päivälevon ajaksi. Enää ei oikein kehtaa, mutta kaveruus on kyllä ihan yhtä tärkeää kuin silloin tarhaikäisenä. Tai jos mahdollista, vieläkin tärkeämpää.

Kolmekymppisen ekspattiäidin päivät jakautuvat melkeinpä fiilisten mukaan kahteen: on kaveripäiviä ja on muita päiviä.

Muut päivät ovat esimerkiksi oksennuspäiviä, toipilaspäiviä, pakkaamispäiviä, asiointipäiviä, reissupäiviä, kurkkukipupäiviä ja kaverit ovat kaikki Barcelonassa -päiviä. Sekä niitä päiviä, joille ei muuten vain satu olemaan kaveritapaamisia. Tylsistyttää, aika kuluu hitaasti, lapsia ei saa pihalle eikä pihalta pois, kukaan ei jaksa piirtää eikä askarrella eikä mieskään tunnu tulevan ikinä töistä.

Kaveripäivät ovat niitä jolloin tavataan kavereita. Metsässä vilistää kahden sijasta neljä lasta. Nurmikolla palloa ottaa kiinni huojuva yksivuotias, jota viisivuotiaan temput naurattavat. Mennään yhdessä museoon, joka on kiinni ja karuselliin, joka on kiinni – mutta jätskikiska on vielä auki!

DSC_0510 (2)

Äitien kesken ei välttämättä puhuta mistään erikoisesta, mutta puhutaan kuitenkin. Puhutaan. Jaetaan yksi iltapäivä, jaksetaan se iltapäivä ja jaksetaan sen voimalla ehkä koko seuraavakin päivä paremmin ja paremmalla tuulella. Katsellaan kun lapset leikkivät, kasvavat, oppivat ja muuttuvat – ystävinä. Samoin käy kuin huomaamatta meillekin.

Komennusperheen äiti tietää kipeän kokemuksen kautta, että tämä kaikki päättyy eräänä päivänä ei niin kovin pitkän ajan päästä. Joku sanoo sen: Me muutetaan. Iloitset heidän puolestaan, vaikka mieli tekisi heittäytyä lattialle nyyhkimään, kiukuttelemaan ja pyyhkimään räkäistä nokkaa mattoon. Ehkä sen teetkin! Viimeistään seuraavalla viikolla nouset kuitenkin pystyyn, roudaat maton pesulaan ja päätät että kohta on taas kaveripäivä.

kESÄ -14 376 (2)

Koska ne päivät – arkisetkin – yksinkertaisesti ovat parempia päiviä!