Väliaikaista

Se ei oo mikään vitsi että Sveitsissä on kaunista.

Täällä on niin kaunista, että ottaa hengen päälle.

Ahistaa.

Huimaa.

Silmissä sumenee.

Itkettää.

Puhisuttaa.

Ja niin sitä haluaisi jäädä.

Aloittaa elämän.

Kasvaa ja kaulailla.

Ostella tiskiharjoja.

Mut ei!

Väliaikaista tämäkin onni.

Hitto!

Mainokset

Oikea ja väärä

 

Rosa ei asu enää Newcastlessa. 

Eikä New Yorkissakaan.

Sitä on aika vaikea saada kiinni, mut viime viikolla lykästi!

dsc_0982

Menin Maltalle ja sehän olikin siellä!

dsc_1001

Otti aurinkoa kämppänsä terassilla.

dsc_0994

Joku äijä makasi riippukeinussa tupakka suussa.

dsc_1010

Ne ottivat tuntikaupalla aurinkoa ja rupesivat sitten töihin. Läppäreillään omassa olohuoneessaan. Istuivat siinä hiljaa ja tekivät töitä.

dsc_10051

En osaa selittää mut jotenki se tuntui väärältä?

dsc_10021

Auringonottoa… päivällä?

DSC_10201.jpg

Moraalista ja oikein sen sijaaan oli viedä mut turistibussiin.

dsc_10521

Bussissa ei ollut kattoa. Sieltä näkyi satamia, kirkkoja, tosi outoja karnevaalilauttoja ja Rosa, jonka naamalihakset heiluivat holtittomasti ilmavirrassa.

DSC_1035.JPG
DSC_1025.JPG

Päästiin pikkuruisen venosen kyydissä yksille luolille.

DSC_10471.jpg

Paluumatkalla Gziraan aurinko meni pilveen ja tuli aika kylmä.

dsc_1058

Harmitti ihan hirveästi ettei siinä bussissa ollut kattoa!

DSC_1059.JPG
Onneksi on viini.

DSC_1060.JPG

Illalla katsottiin kännissä Netflixiä.

DSC_1065.JPG

Se tuntui todella oikealta.

 

*  * *

Jos ketä kiinnostaa liikkuva työ ja elämäntapa, pikkusiskollani Rosalla on kokemusta ja ideoita osoitteessa dreamworkandtravel.com! Siltä voi kysellä vinkkejä ja opiskelualoja liikkuville ihmisille ja pyytää juttuja liikkuvista aiheista. Se vastaa heti kun nousee riippukeinusta.

 

Puolitoista vuotta sitten

saavuimme keskellä yötä Geneven kentälle. Sunnuntai vaihtui juuri maanantaiksi.

Seuraavana aamuna mies kietoi krakan kaulaan ja lähti puoli yhdeksältä töihin. En muista mitä teimme poikien kanssa. Kai pahoja lihapullia väsyneen hotellihuoneiston väsyneessä uunissa.

Illalla menimme kaikki neljä ulos vastapäiseen puistoon. Oli lämmintä, kuivaa ja rauhallista. Otin kuvia yhdestä rattaissa ja kahdesta muusta suihkulähteellä. Olo oli iloinen.

DSC_0049

Puolentoista vuoden päästä on syyskuu 2017. Alkaa viimeinen syksymme täällä.

Se rattaissa istunut aloittaa koulun ja tekee iltaisin kirjoitusläksyjä. Vinguttaa musiikintunneilla veljensä luokkatoveriensa kanssa epävireistä viulua. Isompi tuo koulusta kotiin vaikeampia ja vaikeampia projekteja. Haluaa mennä kavereille yöksi ja pelata siellä konsolipelejä iltamyöhään.

Mä opetan ehkä vielä Suomi-koululla. Opiskelen ehkä vielä, tai sitten omat projektit ovat jo vieneet mennessään. Höpöttelen alakoulun pihalla tihkusateessa puoli neljältä iltapäivällä koulupoikiani odotellessa.

Kaiken tämän alla maanjäristys on tulossa. Mannerlaatat puskevat vaivihkaa toisiaan vasten.

2015-02-13 14.21.50

Mutta se on silloin.

Nyt on nyt, ja nyt on rauhallista.

On hyvin aikaa olla onnellinen.

Supermies vuorilla

20160216_180543Parasta tässä älyttömässä muuttosirkuksessa on tietenkin seikkaileminen. Yksin ei ole kiva seikkailla, eikä miehelläni ole talviurheiluhimoja iltaseitsemältä kotiutuessaan. Siksi riemastuimme eilen kaikki vanhempieni saapumisesta. Meillä on hiihtoloma, isovanhemmat ja päivät pitkät aikaa huikeille talviseikkailuille!

Emme paljoa pähkäilleet. Kapusimme vuoren huipulle heti tänään. No Seatilla, mutta kuitenkin. Vuorelta näimme lentokoneita jossain alhaalla, kokonaisia kaupunkeja ja aika paljon Genevenjärven vastarantaa. Melkein alkoi huimata, ei voinut toljottaa.

Laskeuduimme vähän vuoren toista puolta ja avasimme auton ovet raittiiseen ilmaan. Sekosimme hiukan lumesta. Se oli niin pehmeätä ja sitä oli niin paljon. Aurinkokin paistoi ja pulkkamäessä vallitsi sellainen rauha.

20160217_151730

Mäet olivat sileitä ja vauhdikkaita. Poikien pulkkien jarrut kirskuivat. Lumi kasteli suu suki hymyilevät onnelliset pikku naamat. Sain kiinni lapsen pulkanperästä. Viime hetkellä, ilmassa vaakatasossa lentäen kuin luminen, naisen näköinen toppa-asuinen Supermies.

Ei räksähtänyt eikä itkettänyt. Lapsi oli ehjä, samoin meikämies, pulkka ja kevyen liikenteen väylä. Supermiestä melkein huvitti!

20160217_152139

Mies tuli puvussaan krakaa hölläten kotiin iltaseitsemän jälkeen. Kotona oli punaposkista porukkaa suunnittelemassa huomista seikkailua.

20160217_170158

Olen tullut siihen lopputulokseen, että kyllä sirkus on tapa siinä missä muutkin elää oma ainoa elämä.

(Niin.Ura tai ei... Vaikka voishan semmosenkin jo kai ottaakin..?)

 

35 = 17 1/2 +17 1/2

Pics from Ainos NIKON 032

Täytin juuri kolmekymmentäviisi.

Olen tuplasti niin vanha kuin ollessani seitsemäntoista ja risat.

Tänään olen äiti, vaimo, ulkosuomalainen. Taas opiskelija. Jotain ihan pientä saavuttanut, jotain ihan pientä antanut ja hirveästi saanut. Olen aikuinen kai nyt jo.

Seitsemäntoistavuotiaana ehkä suurin aikuisuuteen liittyvä pelkoni oli, että elämä aikuisena olisi tylsää. Nyt kolmevitosena tuntuu kuitenkin vielä välillä ihan samalta kuin silloinkin. En oikein pysy oman elämäni vauhdissa!

Älkäähän käsittäkö väärin, ei mun arkielämäni ole todellakaan erityisen vauhdikasta. Päinvastoin! Juhlin puolipyöreitä synttäreitäni muun muassa katsomalla yksin kolme jaksoa Emmerdalea ja järkkäämällä seuraavaksi päiväksi lastenjuhlia. Seitsemäntoistakesäisenä olisin varmaan ajanut pappamopollani Kemiran sillalta, jos olisin tiennyt. (17-vuotisjuhlissani ei Emmerdale ollut lainkaan keskeisessä roolissa. Eivät yksinolo eivätkä lapset!)

Nuorena lukiolaisena en kuitenkaan tiennyt, että tylsyys on keski-ikää kohden körötellessä toisinaan ihan tavoiteltavakin asiainlaita. Ainakin meille hulluille, jotka rytyytämme yli 40 vuoden ajan perhettämme ja elämäämme maasta toiseen. Kunnon sielunpuuduttava tylsyys on välillä oikein miellyttävää. Se merkitsee minulle sitä, että elän ihan oikeata elämää. Tervettä, hyvää ja tavallista (jos sellaista on olemassakaan). Kauheasti kelailevana ihmisenä ehdin oman pääni kyytiin vain hiljaisuudessa ja paikallani. Sohvalla just ennen Emmerdaleä esimerkiksi.

Silti 13 vuotta sitten tekemäni valinnan mukaisesti elämäni vie mua enkä mä sitä. Vielä tosi tosi pitkään. Kuten se vei 17-vuotiaana. Pyörremyrskyjä kohden ja niiden läpi pitää edelleen raahautua, vaikka niin pakottavaa tarvetta pistää elämä palasiksi (haisemaan!) ei ehkä enää olisikaan.  Nykyään tykkään huolestuttavan keski-ikäiseen tapaan eniten hiljaisuudesta, ennustettavuudesta ja rauhasta olla ja ajatella. Täällä näin, kotona, lasten nukkuessa viereisessä huoneessa ja miehen katsoessa sitä auto-ohjelmaa. Joskus mäkin katson sitä vaikka se on tylsä.

On niin kotoisaa katsoa sitä yhdessä. Ja kömpiä sitten nukkumaan mukavissa pyjamissa.

Se vaan on!