Graze

Our class rides cautiously along an old railway track. The light tonight is thin and fresh and fragile. We breathe it in and above, mountain fir trees slowly exhale. Whatever they saw in the winter. Whatever they heard. Whatever weighed them down until today.

Under us, nervous hearts beat slower. Horse after horse stretches down to graze.

We dash blindly along in space and sit here at the same time, while three horses gratefully graze.

It’s spring.

Mainokset

Eikö täällä tapahdu mitään?

Saabit hiipivät risteyksiin. Kirkossa ei ole ketään.

Missään ei ole.

Kukaan ei näe. Sinua. Minua. Rantakadun liikennevaloja.

IMG_4066raj.jpg

Kysyt, eikö täällä tapahdu mitään.

IMG_4170.JPG

Tapahtuu tietenkin. Daiju! Mut jos seisot tässä et sä sitä näe.

Tämä on pikkukaupunki. Täällä ei hulinoida kaduilla.

 

Täällä tapahtuu teatterissa, keittiöissä, eteisissä, olohuoneissa.

Tehtaissa, kaupoissa ja päiväkotien kuraeteisissä.

Moottorivenekerholla tapahtuu. Neuvolassa ja tupakkatauoilla sellaista ettet uskoisi.

Takarivissä, kiskalla ja balettikoulun käytävällä ihania, hirveitä juttuja.

 

Haaveissa kultaisia ja saattokodeissa itkuisia asioita.

Veljien, siskojen, luokkakaverien, kihlaparien ja naapurusten välillä. Ajatuksia, sanoja, tekoja ja tekemättä jättämistä.

 

Niissä hiljaa risteyksiin hiipivissä Saabeissa ajatellaan kaikenlaista. Kaikenlaista sanotaan.

Matkalla neuvolasta, tehtaalta tai balettikoululta ovi aukeaa ja joku lähtee kävelemään tienpenkkaa. Joku toinen istuu hölmistyneenä ratin takana.

Sä et näe koska et ole just silloin siellä Tokmannin pientareella. Kysyt eikö täällä tapahdu mitään.

 

Tapahtuuhan tässäkin! Mä pilkkaan sua ja tykkään susta.

DSC_0433 (2)

IMG_1267

35 = 17 1/2 +17 1/2

Pics from Ainos NIKON 032

Täytin juuri kolmekymmentäviisi.

Olen tuplasti niin vanha kuin ollessani seitsemäntoista ja risat.

Tänään olen äiti, vaimo, ulkosuomalainen. Taas opiskelija. Jotain ihan pientä saavuttanut, jotain ihan pientä antanut ja hirveästi saanut. Olen aikuinen kai nyt jo.

Seitsemäntoistavuotiaana ehkä suurin aikuisuuteen liittyvä pelkoni oli, että elämä aikuisena olisi tylsää. Nyt kolmevitosena tuntuu kuitenkin vielä välillä ihan samalta kuin silloinkin. En oikein pysy oman elämäni vauhdissa!

Älkäähän käsittäkö väärin, ei mun arkielämäni ole todellakaan erityisen vauhdikasta. Päinvastoin! Juhlin puolipyöreitä synttäreitäni muun muassa katsomalla yksin kolme jaksoa Emmerdalea ja järkkäämällä seuraavaksi päiväksi lastenjuhlia. Seitsemäntoistakesäisenä olisin varmaan ajanut pappamopollani Kemiran sillalta, jos olisin tiennyt. (17-vuotisjuhlissani ei Emmerdale ollut lainkaan keskeisessä roolissa. Eivät yksinolo eivätkä lapset!)

Nuorena lukiolaisena en kuitenkaan tiennyt, että tylsyys on keski-ikää kohden körötellessä toisinaan ihan tavoiteltavakin asiainlaita. Ainakin meille hulluille, jotka rytyytämme yli 40 vuoden ajan perhettämme ja elämäämme maasta toiseen. Kunnon sielunpuuduttava tylsyys on välillä oikein miellyttävää. Se merkitsee minulle sitä, että elän ihan oikeata elämää. Tervettä, hyvää ja tavallista (jos sellaista on olemassakaan). Kauheasti kelailevana ihmisenä ehdin oman pääni kyytiin vain hiljaisuudessa ja paikallani. Sohvalla just ennen Emmerdaleä esimerkiksi.

Silti 13 vuotta sitten tekemäni valinnan mukaisesti elämäni vie mua enkä mä sitä. Vielä tosi tosi pitkään. Kuten se vei 17-vuotiaana. Pyörremyrskyjä kohden ja niiden läpi pitää edelleen raahautua, vaikka niin pakottavaa tarvetta pistää elämä palasiksi (haisemaan!) ei ehkä enää olisikaan.  Nykyään tykkään huolestuttavan keski-ikäiseen tapaan eniten hiljaisuudesta, ennustettavuudesta ja rauhasta olla ja ajatella. Täällä näin, kotona, lasten nukkuessa viereisessä huoneessa ja miehen katsoessa sitä auto-ohjelmaa. Joskus mäkin katson sitä vaikka se on tylsä.

On niin kotoisaa katsoa sitä yhdessä. Ja kömpiä sitten nukkumaan mukavissa pyjamissa.

Se vaan on!