Meni ekalle

2016-09-17-16.01.50.jpg.jpg2016-09-18-15.16.47.jpg.jpg

Kalastaja meni ekalle.

Sveitsin ekalle. Mut kuitenkin!

Hän jatkaa Suomi-koulua ja kreikan tunteja. Huitoo keltaista palloa, ja illalla örkkejä ruudulla.

Lukee meille et saatais unta.

Kiusaa veljeään kevyesti syödessään virnistellen aamupalalaa.

Hänellä on oma hieno pöytä. Sen laatikoissa piileskelee vilkkuvia ja pelottavia minikokoisia juttuja.

Hänellä on iso reppu selässä ja siellä kirjoitusläksyt.

Hampaat ovat jo melkein kasvaneet eteen takaisin. Niillä sitä leipää puraisee kätevästi.

Ekaluokkalaisellani on tyttökavereita ja poikakavereita. Naapurikavereita, Suomi-kavereita ja Kreikka-kavereita.

Veljen kavereita. Tenniskavereita. Kreikan tuutori.

Parasta on juosta ilman aikuisia isolla koulun pihalla näiden kaikkien kanssa (paitsi kreikan tuutorin).

Uuden luokan ikkunan ulkopuolella sataa hiljalleen. Syksy hiipii nurkista tennishallin keskelle. Tänne vaan! Lämään! Kato näin, äiti.

Kato!

 

Mainokset

Kaikella mikä niissä on

DSC_10851.jpgDSC_01581.jpgDSC_01841.jpgDSC_00971.jpgDSC_10780.jpgDSC_01641.jpgDSC_02001.jpg

DSC_00281.jpg

Nyt ne menivät ja valmistuivat luokiltaan. (Täällä on päiväkodissakin luokat, mais bien sûr.)

Mä en tiedä miten päin olisin.

Mä huiskutan. Vilkutan niille kun ne seisovat lavalla ja hymyilevät meille kaikella rakkaudella, kokemuksella ja ilolla joka niissä on.

Ja että syksyllä kouluun?

Opettaja ei pysty lopettamaan itkemistä. Anteeksi anteeksi tämä poraaminen.

Ei se mitään.

Itkisin mäkin. Mut munpa ei tarvi. Me ollaan yhdessä koko kesä!

DSC_11261.jpg

 

Ja syksykin.

Draamakohtaus

20150926_215753Kirjoituskurssilta tuli läksyä. Huomiseksi pitäisi saada aikaiseksi draamakohtaus. Ei sellainen meidän talon tavallinen draamakohtaus, jonka alussa isä on myöhässä töistä, äiti ei ole syönyt ja lapsi vie veljeltä yhdeksännen lelun. Vaan näytelmä-, elokuva- tai kuunnelmakohtaus. Mitä mä nyt yleensäkin kirjottelen CarreFour -ajojen välissä. Kyyllä, ja aikana.

Nyt on sitten pikkuinen tekstinretale koossa. Kysyisin mielelläni mielipidettänne ennen sen lähettämistä. En kuitenkaan mitenkään voi. Pelkään näet että tekstiä kenties vahingossa silmäilevä Suomi-koulupomo tai -vanhempi voisi virheellisesti luulla, että olen mies, väsynyt, ja muuttamassa Intiaan. Vai voisiko tuo olla tekosyy? Joka tapauksessa: en taida rohjeta tuoda tekstiäni tänne. Voin kuitenkin mielelläni paljastaa  harjoituskohtaukseni jujun: väsynyt mies haluaa muuttaa Intiaan.

Suomi-koulusta tulikin mieleeni.

”Mä osaanki viittä kieltä”, kehaisi eräs 5-vuotias suomikoululainen tällä viikolla. Lapsi luetteli kaikki viisi. Open teki mieli pudottaa leuka lattiaan. Toinen samanikäinen muutti juuri maailman toiselta laidalta, ja nyt hän istui piiriin kanssamme. Tuosta vain. Hyppäsi porukoihin, liittyi jengiin, ryhtyi kaveriksi.

Keräilin leukaani lattialta. Yritin käynnistää musan. Se ei onnistunut, joten laittauduin loilottamaan. Kailotuksesta ja loilotuksesta kului ääni. Mutta kivaa oli taas. Ja hienoja tyyppejä. Lyhyitä, rohkeita, hienoja tyyppejä. Kyllä menen mielelläni taas tällä viikolla! Vaikka vähän jännittäiski.

Oma 5-vuotiaamme ei enää ilmeisesti olekaan 5-vuotias, vaan 10. Yhtäkkiä hän osaa pyöräillä ilman apupyöriä, lukea englantia, mätkiä tennispalloa, kertoa tunteistaan ranskaksi, sekä syödä ruokia joista ei pidä. Me aktiiviset vanhemmat panostimme näihin viemällä hänet eskariin, missä hän oppi tämän kaiken. Odotamme häntä ensi vikolla koulusta kotiin kevarilla kihlattu kyydissään. Tai golfkärryllä viulu sylissään, tarkemmin ajatellen. Elämme ihmeellisiä aikoja. Otamme paljon kuvia. Varsinkin siitä golfkärrystä sitten.

Nyt mä rupeen hiomaan väsyneen miehen valitusta. Siitä tulee koomista. Koomista draamaa. Hyvät yöt ja halit Genevestä!

Kuin normaalit ihmiset

Suomi-koululla on meneillään jännittävä viikko. Lukuvuoden ensimmäinen!

DSC_1060

Kovasti odottamani ensimmäinen oma opetustunti on pian edessä. Kutkuttaa. Suunnittelu käy hurjana.

Kansainvälisessä päiväkodissa eletään jännittäviä aikoja myös. Tänään 5-vuotiaani ryhmällä oli ensimmäiset ranskankieliset iltapäivätunnit. ”Miten meni ranskanryhmässä, kulta?” utelin. ”Mä istuin ja kuuntelin, mutten mä ymmärtänyt yhtään mitään.”

20150913_172850 (2)

Niin. Niinpä rakkaani. En mäkään useimpina päivinä ymmärrä yhtään mitään. Istun, seison ja kuuntelen ympäri Geneven kanttoonia, enkä ymmärrä oikeastaan mitään.

Tuntuu pölöltä. Tuntuu nololta. Haluan kotiin.

Sitten hiffaan. Jaa mun lapset? Ei ne ole nuo tuolla hengenvaarallisessa soramontussa. Mun lapset on nuo tuolla esimerkillisesti potkulaudoillaan asfalttiradan takakaarteessa.

Tuntuu hyvältä. Hokasin! Osasin. En olekaan niin pölö kuin miltä näytän. Lapsetkin terveyttä edistävissä puuhissa tänään.

Varmasti pojallenikin on ranskankielisiä onnistumisen kokemuksia vielä joku iltapäivä tiedossa. Mutta ei pikku hetkeen vielä kuitenkaan. Siihen päivään asti ajattelen taas päivittäin: Mitä me on menty tekemään.

Miksei me voida asua aloillamme kuten normaalit ihmiset?

Älkää tulko kalapuikoille

Tämä on iloinen kuva.

Ainakin lapseni osalta.

WP_20150901_09_11_24_Pro (2)

Poikani palasivat kahden kuukauden kesäloman jälkeen takaisin päiväkotiarkeen. Tutustumispäivänä koulun portailla soitteli vanhempieni suureksi hämmästykseksi vauhdikas viulistiduo. Äidin ja iskän kummastus sai minut muistelemaan omaa eskarinaloitustani Uudessakaupungissa. En muista viulisteja.

Ei, en tosiaan muista.

Miksen?

WP_20150901_09_15_42_Pro (3)

5-vuotiaamme aloitti nyt esikoulun. 3-vuotias kai esikoulun esikoulun esikoulun. Molemmat hurjan iloisina. En oikein osannut päättää, olisiko minun äitinä pitänyt olla helpottunut vai loukkaantunut.

Meillähän oli niin hieno kesä yhdessä! Kaikki ne ihanat hitaat aamut, omat leikit, yhdessäolo. Seikkailut rannoilla, metsissä, joilla, vuorilla, Tokmannilla!

Tuli kiire kaasuttaa CarreFouriin. Piti ehtiä tuomaan kalapuikot pakastimeen ennen kuin olisi aika hakea kuopus.

En ehtinyt.

Pikku vinkki: Älkää tuolko meille syömään ennen kuin saadaan tämä uusi arki jotenkin organisoitua!

Ainakaan kalapuikkoja.

Artikkelin kuvat olen tyylikkäästi ja osaavasti muokannut äitini päiväkodin tutustumispäivänä ottamista kuvista. 

Näköalapaikka

Kaverini Linda syntyi Uudessakaupungissa, mutta muutti alakouluiässä perheensä mukana ulkomaille ja ryhtyi kesäukilaiseksi.

Ei huono ajoitus!

Autotehtaasta eläneeseen kaupunkiin iski nimittäin 90-luvulla säälimätön lama. Mulla ei ole siltä ajalta yhteiskunta-analyyttisiä muistoja, mutta omakohtaisia kylläkin.

Ystäväni Linda kävi kansainväliset eliittikoulut, juuri sellaiset, joihin omat poikani ilmeisesti lähivuosina siirtyvät. Mä kävin betonista laatikkoyläastetta 500 muun laman lapsen kanssa kauniissa mutta puolihalvaantuneessa pikkukaupungissa.

Tänä talvena tapasin Lindan pitkästä aikaa, kun hän tuli pienen poikansa kanssa Zurichistä meille Geneveen kyläilemään. Lindan pojan nukkuessa hänen sylissään kysyin häneltä miltä meidän uuskaupunkilaisten nuorten meno hänen silmiinsä näytti silloin 1990-luvun puolessavälissä, keskellä teollisuuskaupungin hirveintä lamaa.

”Ehkä vähän näköalattomalta”, vastasi Linda.

Taisin ehkä vähän loukkaantua.

Miten niin näköalattomalta?

IMG_1429 (2)

IMG_1409IMG_1417 (2)

Siellähän oli niin hauskaa!IMG_1418

IMG_1427 (2)

IMG_1424Ihan tosi!

IMG_1434 (3)

Huokaus…

Linda, osui ja upposi!

Meidän näköalat rajoittuivat mopoparkkikselle.

Joku katsoi joskus jäähallin suuntaan, mutta pelästyi ja veti taas tukan silmille. Siellä alla oli mukavan hämärää ja hiljaista. Eikä reksi nähnyt, kuka sieltä röökipuskasta lemuten esiin raahautui!

Lamamuistoja, kellään?