Vuosi

Vuosi Genevessä.

DSC_004720140907_115126 (2)

Viime vuonna tähän aikaan: Loputtomasti laseja, haarukoita ja keittiöveitsiä esiin tanskalaisista sanomalehdistä. Ponnettomia erimielisyyksiä välineiden uusista paikoista. Lopulta joka kippo ja keppu johonkin laatikkoon.

Se oli se ilta, jolloin meidän keittiövälineemme kotiutuivat Geneveen.

20150210_160151DSC_0230

Mulla taisi mennä hetki pidempään.

20150428_12201120150605_212025

Yritys oli kyllä hirmuinen heti alusta asti. Mutta eihän sille voi mitään, että tuntemattomasta ei tule tuttua tahtomalla.

On mahdotonta intuitiivisesti aavistaa mistä ostetaan saippuaa, kenkiä, koulureppuja ja kovakantisia kirjoitusvihkoja. Kukaan ei kokeilematta tiedä miten ratikkaliput maksetaan ja mihin saa auton parkkiin. On ajettava, eksyttävä, hikoiltava, myöhästyttävä ja pahoiteltava. Viikosta toiseen.

On kyseltävä, kokeiltava, lausuttava pieleen, ymmärrettävä väärin. Kuukausikaupalla.

20140907_12170120150423_122141

Uutta ei kukaan tervehdi, koska kukaan ei tunne. On aloitettava keveitä keskusteluja, vaikka ei keveä olisikaan. Tulee pakkeja, tyrmäyksiä ja ylittämättömiä kielimuureja. Niihin ei todellakaan auta kompastua. Kukaan ei kestä tätä yksin.

Muuttoshokki kestää, vaikka pikku hiljaa helpottaakin. Tuulilasin edessä syksy kiemurtelee talven kautta kevääseen. Vieläkin myöhästyn, pahoittelen, sekoilen. Syksyyn ja uuteen lukuvuoteen: aloitan kepeitä keskusteluja siellä ja täällä, koska uudet näyttävät niin eksyneiltä kansainvälisen koulun isolla pihalla.

Olen ekspattiäiti.

DSC_0404DSC_0088

Pahin on jokatapauksessa jo takana: ensimmäinen vuosi uudella komennuksella. Mähän olen täällä jo vakikalustoa! Multa voi melkein kysyä jo vinkkejä. Lausun vähän paremmin. Parkkeeraan lesosti takaperin. Sekoilen vähän vähemmän. Opiskelu alkaa jo ja sitten duuni. Keskustelut ovat jo ihan oikeasti tosi hilpeitä.

On ihmisiä, jotka ilahtuvat kun tervehdin. Ihmisiä, joita tulee ikävä jos ei nähdä. Onnittelen itseäni, että uskalsin aloittaa ne kepeät keskustelut, jotka johtivat uusiin ja taas uusiin. Iloitsen pienestä työstä, kivoista työkavereista ja synttärikutsuista lasten repuissa.

DSC_0712 (3)

Ajatus tulee kuitenkin vaivihkaa.

Sitä ei vain käy kieltäminen.

Kolmen vuoden kuluttua kaikki tämäkin on enää muisto vain.

Mainokset

Kuin normaalit ihmiset

Suomi-koululla on meneillään jännittävä viikko. Lukuvuoden ensimmäinen!

DSC_1060

Kovasti odottamani ensimmäinen oma opetustunti on pian edessä. Kutkuttaa. Suunnittelu käy hurjana.

Kansainvälisessä päiväkodissa eletään jännittäviä aikoja myös. Tänään 5-vuotiaani ryhmällä oli ensimmäiset ranskankieliset iltapäivätunnit. ”Miten meni ranskanryhmässä, kulta?” utelin. ”Mä istuin ja kuuntelin, mutten mä ymmärtänyt yhtään mitään.”

20150913_172850 (2)

Niin. Niinpä rakkaani. En mäkään useimpina päivinä ymmärrä yhtään mitään. Istun, seison ja kuuntelen ympäri Geneven kanttoonia, enkä ymmärrä oikeastaan mitään.

Tuntuu pölöltä. Tuntuu nololta. Haluan kotiin.

Sitten hiffaan. Jaa mun lapset? Ei ne ole nuo tuolla hengenvaarallisessa soramontussa. Mun lapset on nuo tuolla esimerkillisesti potkulaudoillaan asfalttiradan takakaarteessa.

Tuntuu hyvältä. Hokasin! Osasin. En olekaan niin pölö kuin miltä näytän. Lapsetkin terveyttä edistävissä puuhissa tänään.

Varmasti pojallenikin on ranskankielisiä onnistumisen kokemuksia vielä joku iltapäivä tiedossa. Mutta ei pikku hetkeen vielä kuitenkaan. Siihen päivään asti ajattelen taas päivittäin: Mitä me on menty tekemään.

Miksei me voida asua aloillamme kuten normaalit ihmiset?

Toppahousut

20150428_122021 (2)

Vien pojat vapuksi Suomeen.

Odotan tosi kovasti äidin ja iskän näkemistä, ja myös entisen kotikaupunkini. Laitan teillekin kuvia siitä suloisesta paikasta!

Mutta en jaksa pakata.

Just vasta sain Hämislaukut purettua. Omaani en vielä.

Ja että talvivaatteita!

Siis talvivaatteita!

20150428_123112 (2)

Sveitsin-pihallamme kukkii syreeni ja koivu. Pelloilla rypsi huojuu omaa kännistä vapputanssiaan jo metrin pituisena.

Mistä mä nyt jotkut toppahousut vielä pieraisen?

Vieraanvara

Meillä on jo kavereita! Kyllä vain.

Sairaana heitä ei vain niin hirveästi kehtaa tavata. Esimerkiksi vastataudissa tai keuhkokuumeessa kylään olisi jotenkin noloa mennä, samoin korvatulehduspotilas on ikävän negatiivinen leikkikaveri. Yöyskijän vanhempi torkahtaa kahvikuppiin, eikä punasilmäisten kotitekoisia tuliaiskeksejä tee oikein kenenkään mieli syödä. Huomaavaisesti olemme siis pitäytyneet omassa seurassamme ja omissa kekseissämme jo jonkin aikaa. Noin jurakaudelta saakka!

Ei kun hei, kyllähän me päästiin yhdelle vierailulle viime viikolla! Kyllä, muistan sen elävästi! Siltä vierailulta kotiutuessamme emme riidelleet parkkipaikalla, tuulikaapissa, hississä emmekä käytävässä. Muutamaa raivokohtausta lukuunottamatta. Lapsilla oli kiire kotiin leikkimään 15 uudella Lentsikat-lelullaan, avaamaan uutuudenkiiltävä Lentsikat-ratapaketti, paketti vaippoja sekä puolivalmis suklaapiparitaikina (vai jäikö ne vaipat mulle?).

Me oltiin tulossa kylästä eteläeurooppalaisten tuttavien luota.

”Tehän ette halua näitä, eikö niin?” oli leikkikaverien äiti kysynyt hetkeä aiemmin lapsiltaan avaamatonta lelupakettia osoittaen. ”Ei”, vastasivat meitä isännöineet pojat yhdestä suusta. ”Annetaanko ne E:lle ja I:lle?” Mun lasteni silmiin syttyi syttyi sen asteinen metsäpalo, että kiirehdin sanomaan ei ei, kiitos paljon mutta ei me voida mitenkään. Kyllä on jämpti näin pojat, ei me voida toisten leluja ottaa.

Mä olin tietysti unohtanut että eteläeurooppalainen vieraanvaraisuus on kosmoksen vahvimpia voimia. Sitä ei pysäytä suomalaiset nolostelut eikä kauhistuneet vetoomukseni ”Mä en ees tuonut keksejä!”

Niin siinä kävi, että innosta hihkuvien lastemme kanssa värkkäsimme samana iltana lentsikoille todella hienon radan lastenhuoneeseen. Seuraavana aamuna suljin samaisen huoneen oven ja söin aamupalani kerrankin ihan rauhassa. Ajattelin lämmöllä eteläeurooppalaista vieraanvaraisuutta. Ja ihmisiä joiden kanssa oli mukava iltapäivä. Ajoin sitä kautta ja vein keksejä. Tai taisi olla suklaata. Ja kiitin vielä kerran kivasta seurasta ja synttärilahjasta. Ei tosiaan olisi tarvinnut kun ette synttäreille päässeet edes. Mut kiitos kovasti! Tulkaa pian meille!

Heti kun löydän kartalta lelukaupan…

DSC_0767

Suklaafestarit

Ei haitannut että satoi. Eikä oikeestaan edes että toinen mainosilmapalloista karkasi parkkiksella.
Festareilta nimittäin löytyi kaksi suklaista formula-autoa!DSC_0664 (2)DSC_0665 (2) DSC_0681 (2)DSC_0654 (2)DSC_0653 (2)DSC_0656 (2)  DSC_0673 (2)     DSC_0651 (3)

Muistojeni Geneve

DSC_0496 (4)Horisontissa siintävien Alppien rinteitä lämmittää kirkas aurinko, mutta meillä Genevenjärven rantamilla jatkuu vielä talvi. Se sellainen, jolloin laahustellaan viikkokausia pyjamassa, kun joku on aina kipeänä. Tiiraillaan välillä auringonpaisteista pihamaata ikkunalasin läpi kuin jotain eriskummallista musesommitelmaa, ja käännetään sitten taas alistuneina silmät kohti Pipsa Possua taulutelkkarissa.

Pipsa. Siellä se loikki kuralätäköissä. Ulkona. Miltäköhän tuntuis olla ulkona?

DSC_0486 (2)

Pinnistän muistiani.

Ehkä se tuntuisi…

kaupungilla vaikka tältä?

20140907_12263020140907_13061220141206_16131620140907_121701DSC_0492 (4)DSC_0047DSC_0495 (4)DSC_0491 (5)DSC_0062 (3)10653865_357453644408310_3193020852229935215_n

Vähän korkeammalla tältä?

IMAG100020150220_161827 (4)DSC_0498DSC_0255

20150210_160151 (2)

Pihalla mieluusti tältä:

DSC_0543 (3)20150113_15483420150113_15480520150131_103727

Genevenjärvellä tältä:

20140907_120050DSC_0253DSC_0561DSC_0566 (2) DSC_0558 (3) DSC_0557 DSC_0555 (2) DSC_0197 DSC_0086 DSC_0090DSC_0562 (2)

Ja iltakävelyllä tältä:

20150305_18375120150305_19202420150305_185555

20150305_19044620150305_19110920150305_19105520150311_190008

Tuolta se suurin piirtein varmaan tuntuisi. Aika vapaalta. Raikkaalta. Avaralta!

Noh, kai mekin riitaisat kalpeanaamat vielä joskus ulos päästään.

Kysymys kuuluu vain, uskalletaanko me enää silloin?

20141120_200336

Ps. Pojallani on tuossa rappukuvassa sitten tiikerimaski naamassa.