Blogi muutti (ja kohta mekin taas)

DSC_0453

Olen jotenkin kai lykännyt tämän kirjoittamista, kai koska se tuntuu hiukkasen haikealta. Olen kirjoittanut ja ladannut kuvia tänne neljän vuoden ajan, viimeisestä muutosta tämän seuraavan alle. Kirjoitin, koska halusin ylläpitää suomen kielen taitoani ja tallentaa muistoja itselleni ja tenavilleni (jos niitä nyt ikinä tämä tulee kiinnostamaan – hiukan just nyt epäilen!). Ja koska halusin kertoa miten mulla menee. On mennyt aika hiukeasti – no, sitä paremmin mitä kauemmin muutosta on. Jos rehellisiä ollaan.

Nyt, uuden maanjäristyksen taas lähestyessä alkoi tuntua siltä, että olisi ehkä aika kuitenkin vaihtaa kieltä. Siksi olen aloittanut uuden blogin nimeltä Something to Write Home About.

En kirjoita englanniksi siksi, että se olisi minusta jotenkin hienompi kieli tai siksi, ettenkö edelleen haluaisi kirjoittaa suomalaisille. Vaihdan, koska olen komennuksen alussa aina niin karmean yksinäinen. Siksi, että Kyproksella multa harvoin kysytään minkälaista elämäni Suomessa, Sveitsissä, missä tahansa ennen Kyprosta oli. Olen siellä ihmisille olemassa vain preesensissä, siinä silmien edessä, lipilapit jalassa perinneherkkuja epäluuloisesti maistelemassa. Mulla ei ole historiaa, ei mitään kiinnostavaa menneisyyttä. Ja samalla kaipaan kaikenlaista niin että itkettää.

Vaihdan siis englantiin, jotta jotta Kyproksen puolen suku, vanhat ja uudet kaveritkin voisivat ehkä ymmärtää mua hitusen paremmin jos haluavat. Ja nähdä vähän miten ihanaa Suomessa voi talvella olla.

Suurkiitos että olet ollut mukanani tällä hiukealla matkalla! Seurasi on merkinnyt mulle enemmän kuin arvaatkaan. Jokainen lukukerta, jokainen kommentti blogissa tai facen puolella on lämmittänyt mieltä hurjan paljon. Jos olet utelias tietämään miten matkamme jatkuu, olet lämpimästi tervetullut tänne:

Something to Write Home About

Uuden blogin Facebook -sivu

Olisi ihanaa vielä nähdä!

Mainokset

Puolitoista vuotta sitten

saavuimme keskellä yötä Geneven kentälle. Sunnuntai vaihtui juuri maanantaiksi.

Seuraavana aamuna mies kietoi krakan kaulaan ja lähti puoli yhdeksältä töihin. En muista mitä teimme poikien kanssa. Kai pahoja lihapullia väsyneen hotellihuoneiston väsyneessä uunissa.

Illalla menimme kaikki neljä ulos vastapäiseen puistoon. Oli lämmintä, kuivaa ja rauhallista. Otin kuvia yhdestä rattaissa ja kahdesta muusta suihkulähteellä. Olo oli iloinen.

DSC_0049

Puolentoista vuoden päästä on syyskuu 2017. Alkaa viimeinen syksymme täällä.

Se rattaissa istunut aloittaa koulun ja tekee iltaisin kirjoitusläksyjä. Vinguttaa musiikintunneilla veljensä luokkatoveriensa kanssa epävireistä viulua. Isompi tuo koulusta kotiin vaikeampia ja vaikeampia projekteja. Haluaa mennä kavereille yöksi ja pelata siellä konsolipelejä iltamyöhään.

Mä opetan ehkä vielä Suomi-koululla. Opiskelen ehkä vielä, tai sitten omat projektit ovat jo vieneet mennessään. Höpöttelen alakoulun pihalla tihkusateessa puoli neljältä iltapäivällä koulupoikiani odotellessa.

Kaiken tämän alla maanjäristys on tulossa. Mannerlaatat puskevat vaivihkaa toisiaan vasten.

2015-02-13 14.21.50

Mutta se on silloin.

Nyt on nyt, ja nyt on rauhallista.

On hyvin aikaa olla onnellinen.

35 = 17 1/2 +17 1/2

Pics from Ainos NIKON 032

Täytin juuri kolmekymmentäviisi.

Olen tuplasti niin vanha kuin ollessani seitsemäntoista ja risat.

Tänään olen äiti, vaimo, ulkosuomalainen. Taas opiskelija. Jotain ihan pientä saavuttanut, jotain ihan pientä antanut ja hirveästi saanut. Olen aikuinen kai nyt jo.

Seitsemäntoistavuotiaana ehkä suurin aikuisuuteen liittyvä pelkoni oli, että elämä aikuisena olisi tylsää. Nyt kolmevitosena tuntuu kuitenkin vielä välillä ihan samalta kuin silloinkin. En oikein pysy oman elämäni vauhdissa!

Älkäähän käsittäkö väärin, ei mun arkielämäni ole todellakaan erityisen vauhdikasta. Päinvastoin! Juhlin puolipyöreitä synttäreitäni muun muassa katsomalla yksin kolme jaksoa Emmerdalea ja järkkäämällä seuraavaksi päiväksi lastenjuhlia. Seitsemäntoistakesäisenä olisin varmaan ajanut pappamopollani Kemiran sillalta, jos olisin tiennyt. (17-vuotisjuhlissani ei Emmerdale ollut lainkaan keskeisessä roolissa. Eivät yksinolo eivätkä lapset!)

Nuorena lukiolaisena en kuitenkaan tiennyt, että tylsyys on keski-ikää kohden körötellessä toisinaan ihan tavoiteltavakin asiainlaita. Ainakin meille hulluille, jotka rytyytämme yli 40 vuoden ajan perhettämme ja elämäämme maasta toiseen. Kunnon sielunpuuduttava tylsyys on välillä oikein miellyttävää. Se merkitsee minulle sitä, että elän ihan oikeata elämää. Tervettä, hyvää ja tavallista (jos sellaista on olemassakaan). Kauheasti kelailevana ihmisenä ehdin oman pääni kyytiin vain hiljaisuudessa ja paikallani. Sohvalla just ennen Emmerdaleä esimerkiksi.

Silti 13 vuotta sitten tekemäni valinnan mukaisesti elämäni vie mua enkä mä sitä. Vielä tosi tosi pitkään. Kuten se vei 17-vuotiaana. Pyörremyrskyjä kohden ja niiden läpi pitää edelleen raahautua, vaikka niin pakottavaa tarvetta pistää elämä palasiksi (haisemaan!) ei ehkä enää olisikaan.  Nykyään tykkään huolestuttavan keski-ikäiseen tapaan eniten hiljaisuudesta, ennustettavuudesta ja rauhasta olla ja ajatella. Täällä näin, kotona, lasten nukkuessa viereisessä huoneessa ja miehen katsoessa sitä auto-ohjelmaa. Joskus mäkin katson sitä vaikka se on tylsä.

On niin kotoisaa katsoa sitä yhdessä. Ja kömpiä sitten nukkumaan mukavissa pyjamissa.

Se vaan on!

 

 

 

 

Suru, ilo, vuodet ja maat

Onneksi on sentään tuo mies. Se kestää. Me kestetään.  Beslan, Utoya, Lontoo, Ukraina, Pariisi. Se kestää ja niin sitten minäkin.

Helsinki, Pietari, Nikosia, Köpis, Geneve. Surusta suruun. Ilosta iloon. Jos hän vain jaksaa olla mun.

Kun uusi suhde alkaa, se on kahden välinen. Sitä eivät kansoita vielä lapset, appikset, kollegat, perheystävät. Siinä ollaan ensin kahden Seurasaaren  oravien keskellä eikä kellekään kerrota niistä hymyistä ja pusuista mitään.

Kämppis tietysti tietää ja sisko. Kämppikselle opetetaan kreikankielisiä pokauslaineija ja salakuljetetaan jalkansa loukanneelle sairaalaan viinilehtikääryleitä ja mehutetrassa viiniä. Kohta tietää kyllä myös koko vuosikurssi: Ainolla on joku tummempi krakakaulainen heila.

Jouluna sen voi jo viedä Uuteenkaupunkiin. Tai siis se tulee ihan itse joulupäivänä 2002 ja parkkeeraa pietolalaisen autotallin eteen. Tuo äidille itse tekemänsä fetapiirakan. Äiti ei suhtaudu epäsuotuisasti. Ei iskäkään. Se on silloin jo muuttamassa muualle. Mut jotenki sitä ei voi päästää. Yksin siis.

Ensimmäinen Kyproksen-matka on vielä aika yksityinen afääri sekin. Tapaan appiksen keittiössä ja anopin komean hotellin aulassa hienolla sohvalla. Mummo pitää kauniina ja pyhähtää kun käytän samaa kreikan sanaa hänen nuoruudenkuvastaan. Pappa vie kädestä keittiöön ja käskee ruokkimaan. Heitä ei ole enää. Sekin me kestettiin ja kestetään. Ja muutkin, myöhemmin.

Sitten se muuttaa Pietariin johtamaan. Olen 22-vuotias. Hirmuinen pakkanen tuoksuu ja kuulostaa katulasten hädältä. Nevalta käy karmea viiva.

Luen rikoksista, rangaistuksista, Rasputinin hukuttamisesta ja kansannousun tukahduttamisesta. Amiraliteetin torni hohtaa sinistä talvitaivasta vasten. Kättelemme vanhoja ja arvovaltaisia ihmisiä loistavissa palatseissa, konsulien huviloissa, kristallikruunujen alla.

Maantien vieressä liftaa paukkupakkasessa nuori nainen pienissä pukeissa aivan sekaisin. Puistossa ulkoilevien perheiden keskellä joku paleltuu jokeen. Me menemme ohi kuten muutkin. En ymmärrä miksi menemme mutta niin vain menemme. Se on vaikea kestää. Koko Pietari on. Jos on herkkä, 22, eikä tiedä mitä tehdä.

Pietarista käsin häät on helppo järjestää Suomeen. Uuteenkaupunkiin saapuu Kyprokselta iloinen saattue opettamaan suomalaisille tanssia. Mies sekoilee Hopeisen kuun sanoissa ja kaikkia ihastuttaa. Mua varsinkin.

Syksyllä 2008 muutan sen luo Ranskaan. Nyt me ollaan vihdoin yhdessä! Oikeasti ja ikuisesti ja kaikkea ihanaa! Silti sinnekin suru seuraa. Kasvaa ja muuttaa muotoaan. Kuten elämässä käy.

Lapsen syntymän myötä Kyproksella perheeseen tulee tosi paljon porukkaa.

Emme ole enää kaksin. Emme oikeastaan enää kolminkaan. Toisen syntyessä Kööpenhaminassa emme ehdi toisiamme nähdä kuin pikaisesti eteisessä öisin. Isovanhemmat tuovat ja vievät matkalaukkujaan vierashuoneesta ja huiskuttavat haikeat hyvästit veljeksille. Olemme kiitollisia.

Genevessä mies menee töihin ja lapset tarhaan, minä yksin hiljaiseen kotiin. Väärään kotiin. Kaikki entinen painaa liian kipeästi ja nykyinen on taas vääränlaista. Hetken aikaa.

Mutta silloinkin on kuitenkin tuo. Tuo tummempi krakakaulainen. Tajuan mitä se puhuu lasten kanssa. Se tajuaa mitä mä. Tajuan mitä se ajattelee vaikkei se sanokaan. Ja usein sen ajatukset on väärässä!

Kun päästään kaikkia karkuun se fiilis palaa. Se sama oikea fiilis vuodelta 2002. Silloin ei ole muita kuin me.

Euroopan nuoret miehet muuttuvat murhanhimoisiksi hulluiksi.

Kestän kaiken jos hänkin.

Surut, ilot, vuodet ja maat.

 

 

 

 

 

 

Vuosi

Vuosi Genevessä.

DSC_004720140907_115126 (2)

Viime vuonna tähän aikaan: Loputtomasti laseja, haarukoita ja keittiöveitsiä esiin tanskalaisista sanomalehdistä. Ponnettomia erimielisyyksiä välineiden uusista paikoista. Lopulta joka kippo ja keppu johonkin laatikkoon.

Se oli se ilta, jolloin meidän keittiövälineemme kotiutuivat Geneveen.

20150210_160151DSC_0230

Mulla taisi mennä hetki pidempään.

20150428_12201120150605_212025

Yritys oli kyllä hirmuinen heti alusta asti. Mutta eihän sille voi mitään, että tuntemattomasta ei tule tuttua tahtomalla.

On mahdotonta intuitiivisesti aavistaa mistä ostetaan saippuaa, kenkiä, koulureppuja ja kovakantisia kirjoitusvihkoja. Kukaan ei kokeilematta tiedä miten ratikkaliput maksetaan ja mihin saa auton parkkiin. On ajettava, eksyttävä, hikoiltava, myöhästyttävä ja pahoiteltava. Viikosta toiseen.

On kyseltävä, kokeiltava, lausuttava pieleen, ymmärrettävä väärin. Kuukausikaupalla.

20140907_12170120150423_122141

Uutta ei kukaan tervehdi, koska kukaan ei tunne. On aloitettava keveitä keskusteluja, vaikka ei keveä olisikaan. Tulee pakkeja, tyrmäyksiä ja ylittämättömiä kielimuureja. Niihin ei todellakaan auta kompastua. Kukaan ei kestä tätä yksin.

Muuttoshokki kestää, vaikka pikku hiljaa helpottaakin. Tuulilasin edessä syksy kiemurtelee talven kautta kevääseen. Vieläkin myöhästyn, pahoittelen, sekoilen. Syksyyn ja uuteen lukuvuoteen: aloitan kepeitä keskusteluja siellä ja täällä, koska uudet näyttävät niin eksyneiltä kansainvälisen koulun isolla pihalla.

Olen ekspattiäiti.

DSC_0404DSC_0088

Pahin on jokatapauksessa jo takana: ensimmäinen vuosi uudella komennuksella. Mähän olen täällä jo vakikalustoa! Multa voi melkein kysyä jo vinkkejä. Lausun vähän paremmin. Parkkeeraan lesosti takaperin. Sekoilen vähän vähemmän. Opiskelu alkaa jo ja sitten duuni. Keskustelut ovat jo ihan oikeasti tosi hilpeitä.

On ihmisiä, jotka ilahtuvat kun tervehdin. Ihmisiä, joita tulee ikävä jos ei nähdä. Onnittelen itseäni, että uskalsin aloittaa ne kepeät keskustelut, jotka johtivat uusiin ja taas uusiin. Iloitsen pienestä työstä, kivoista työkavereista ja synttärikutsuista lasten repuissa.

DSC_0712 (3)

Ajatus tulee kuitenkin vaivihkaa.

Sitä ei vain käy kieltäminen.

Kolmen vuoden kuluttua kaikki tämäkin on enää muisto vain.

Kaveripäivä

DSC_0404

Eskarissa kaveripäivänä sai mennä kamun punkkaan pötköttämään päivälevon ajaksi. Enää ei oikein kehtaa, mutta kaveruus on kyllä ihan yhtä tärkeää kuin silloin tarhaikäisenä. Tai jos mahdollista, vieläkin tärkeämpää.

Kolmekymppisen ekspattiäidin päivät jakautuvat melkeinpä fiilisten mukaan kahteen: on kaveripäiviä ja on muita päiviä.

Muut päivät ovat esimerkiksi oksennuspäiviä, toipilaspäiviä, pakkaamispäiviä, asiointipäiviä, reissupäiviä, kurkkukipupäiviä ja kaverit ovat kaikki Barcelonassa -päiviä. Sekä niitä päiviä, joille ei muuten vain satu olemaan kaveritapaamisia. Tylsistyttää, aika kuluu hitaasti, lapsia ei saa pihalle eikä pihalta pois, kukaan ei jaksa piirtää eikä askarrella eikä mieskään tunnu tulevan ikinä töistä.

Kaveripäivät ovat niitä jolloin tavataan kavereita. Metsässä vilistää kahden sijasta neljä lasta. Nurmikolla palloa ottaa kiinni huojuva yksivuotias, jota viisivuotiaan temput naurattavat. Mennään yhdessä museoon, joka on kiinni ja karuselliin, joka on kiinni – mutta jätskikiska on vielä auki!

DSC_0510 (2)

Äitien kesken ei välttämättä puhuta mistään erikoisesta, mutta puhutaan kuitenkin. Puhutaan. Jaetaan yksi iltapäivä, jaksetaan se iltapäivä ja jaksetaan sen voimalla ehkä koko seuraavakin päivä paremmin ja paremmalla tuulella. Katsellaan kun lapset leikkivät, kasvavat, oppivat ja muuttuvat – ystävinä. Samoin käy kuin huomaamatta meillekin.

Komennusperheen äiti tietää kipeän kokemuksen kautta, että tämä kaikki päättyy eräänä päivänä ei niin kovin pitkän ajan päästä. Joku sanoo sen: Me muutetaan. Iloitset heidän puolestaan, vaikka mieli tekisi heittäytyä lattialle nyyhkimään, kiukuttelemaan ja pyyhkimään räkäistä nokkaa mattoon. Ehkä sen teetkin! Viimeistään seuraavalla viikolla nouset kuitenkin pystyyn, roudaat maton pesulaan ja päätät että kohta on taas kaveripäivä.

kESÄ -14 376 (2)

Koska ne päivät – arkisetkin – yksinkertaisesti ovat parempia päiviä!