Väliaikaista

Se ei oo mikään vitsi että Sveitsissä on kaunista.

Täällä on niin kaunista, että ottaa hengen päälle.

Ahistaa.

Huimaa.

Silmissä sumenee.

Itkettää.

Puhisuttaa.

Ja niin sitä haluaisi jäädä.

Aloittaa elämän.

Kasvaa ja kaulailla.

Ostella tiskiharjoja.

Mut ei!

Väliaikaista tämäkin onni.

Hitto!

Mainokset

Hapankorppu vai voisarvi?

20161004_08463420161021_110152.jpg

Ensimmäinen kansainvälinen sukupolvi. Johonkin sellaiseen mekin kai kuulumme.

Opimme koulussa kieliä. Deittailimme niillä harjoituksen vuoksi. Ja koska se oli hauskaa.

Vähän vanhempina pyörimme kriittisinä Ikeoissa.

Vatuloimme tuskissamme tavallisen tai juustonaanin välillä.

Saimme suloisia ristiverisiä lapsia, jotka oppivat päiväkoti-iässä asioita, joita me emme osaa vieläkään. Kolmekymppisinä. Nelikymppisinä. Emme osaa.

Kasvatamme lapsiamme koko ajan epätietoisina siitä, mikä heille olisi parasta.

Kun ei ole mitään yhtä tai kahta tapaa elää, ei yhtä kieltä, yhtä yhteisöä, perinnettä – ei edes kahta, joista valita!

Ei ole naisten ja miesten töitä.

Ei ole vuodenaikaan sidottuja velvollisuuksia. Sukupolvien jaettua arkea eikä hierarkiaa.

Ei mitään entistä, ei mitään vanhaa.

Voiko kotiin palkata siivoojan, vai onko se omien isovanhempien pettämistä? Äidin ja isän?

Voiko lapsille antaa joskus aamiaiseksi voisarven hapankorpun sijaan?

Montako kieltä on liikaa?

Voi vain mennä ja hapuilla.

Törmätessä pussailla.

Halailla ja kuiskata rakastan sua niille taitaville pienille.

Toisen sekoillessa erityisen pahasti, sillekin.

Toivoa, että ne pienet taitavat haluavat vielä nähdä kun ollaan vanhoja.

Me halutaan!