Kirjoitusharjoituksia

Tietokoneeni on edelleen rikki. Mies ei ole ehtinyt nayttaa, miten hanen lappariinsa laitetaan suomalainen nappis kayttoon. Ilman skandeja siis alkaa tama armon vuosi 2016!

Kun kirjoittaminen tuntuu holmolta nain (nain! hihhih!), pohdin kiinnostaisikohan ketaan lukea joku kirjoitusharjoitukseni viime syksylta? Ajalta, jolloin kaikki suomen kielen kirjaimet olivat viela kaytettavissani. Niilta suloisilta paivilta, joina puhisin ja tuskailin ensimmaisten kirjoittajakurssieni tehtavien parissa epatoivon hiki tuuheilla kulmillani.

Syksyn kursseilta olisi tarjolla seuraavat hulppeat harjoitustekstit skandipisteineen:

  1. Henkilojuttu Nukentekijan nuoruudenrakkaus
  2. Kaunokirjallinen essee Unelma yhteisollisyydesta
  3. Komediakuunnelmakohtaus Muutto
  4. Novelli Iltaan asti
  5. 15 vinkkia faktan ja fiktion kirjoittajille

Jos haluaisit lukea jonkun naista harjoitustekeleista, jatahan aanesi kommenttikenttaan! Jos et todellakaan halua lukea moisia lapsellisia sepustuksia, jata teksti ’no voi nyt saatana’.

Kiitos!

Mainokset

Pieni suuri tuntematon pyjamassaan

DSC_0306 (2).JPG

Syntymätön lapsi on vanhemmilleen ja koko maailmalle suuri arvoitus. Pieni suuri tuntematon, jonka tapaamista odotetaan kuin kuuta nousevaa.

Me emme odota perheenlisäystä.  Emme saa näitä nykyisiäkään kiinni.

Joskus kuitenkin tuntuu, kuin nämä kaksi olisivat vieläkin yhtä suuri arvoitus meille kuin kuukausina ennen syntymäänsä.  Kun tuleva äiti ja isä arvuuttelivat minkälainen tyyppi oli meille matkalla.

Mistä lapsi kasvaessaan pitää, missä on hyvä, mitä haluaa tehdä ja millaisista leikeistä pitää? Mistä hän tulee kasvaessaan kiinnostumaan? Mistä hän ilahtuu, innostuu, mille kaikille hänen pieni sydämensä sykkii?

DSC_0002_3.jpg

Lastemme perustemperamentti ei niinkään enää ole meille suurikaan arvoitus. Ei, ei. Mitä tulee siihen kaikkeen muuhun, yllätymme kuitenkin edelleen päivittäin.

Kuvittelimme esimerkiksi että nuorempi lapsemme on kiinnostunut kirkonkelloista, autoa ja piiloleikistä. Sitten hän alkoi viime perjantaina palleroisilla pikku kätösillään kirjoittaa värityskirjaansa kavereidensa nimiä.  Tavasi ja liu’utteli äänteitä, pohti ja arvuutteli.

Leukani putosi. Aivoni säksättivät ja savusivat ylikierroksilla. Kuka tämä on? Kuka tässä nyt analysoi tarhakavereidensa nimiä ja kirjaa niitä  huolellisesti muistiin? Meidän vauveli? Nappula? Minimies? Pyjamariehukki?

DSC_1143 (3).JPG

Mä sain juuri kirjoittajakurssilta ekan arvosanan. Se oli vitonen. Eli yliopistossa oikein hyvä. Juhlin.

Sitten tajusin, että kolmevuotias kaahaa luultavasti seuraavalle kurssilleni, keulii edelle ja sieppaa vitoset nenäni edestä. Pyjamassaan riehuen.

En enää todellakaan yllättyisi siitäkään!

En yllättyisi mistään.

Hui! Miksi?

Kirjoittamisen opinnot alkoivat vihdoin! Vaikka paikan päälle Jyväskylän Avoimeen yliopistoon ei tarvinnutkaan raahautua, silti onnistuin kai vähän jännittämään ensimmäisen verkkokurssinkin aloitusta. Keitä siellä on? Onko kiva ope? Opinko kirjoittamaan? Saanko kavereita? Osaanko vessaan?

Vessa oli yllättäen ihan samassa paikassa kuin ennenkin, tuossa kotimme eteisessä.

Ilokseni sain myös heti uusia blogikavereita, ja opekin on ollut tosi kiltti tähän mennessä. Ehkä se johtuu siitä, että verkkokurssilla meidän opiskelijoiden on vaikea käyttäytyä huonosti. Emme voi vaihtaa nimiä päittäin, paiskoa toisiamme pyyhekumeilla, emme lähetellä salaisia lappusia, pölpöttää opettajan puheen päälle, emmekä heitellä lyhyen kaverin lippistä hänen päänsä yli välitunnilla. Tai ainakaan mä en voi täällä Genevessä. Mitähän siellä Avoimen lähiopetuksessa tapahtuu?

20150831_155152

Ope antoi meille ensin pienen tehtävän, jossa piti pohtia kirjoittamista yksinäisenä tai yhteisöllisenä toimintana. Omassa elämässäni kirjoittaminen on ollut lähinnä yhteisöllistä, pidinhän päiväkirjaakin samassa huoneessa, jossa siskonikin asui. Viikaisten yläasteella kirjoittaminen oli vielä yhteisöllisempää, varsinkin koetilanteissa. Voisin jopa väittää, että olimme niissä aika lailla aikaamme ja opettajiamme edellä yhteisöllisyydessämme. Kokeita varten meillä kaikilla oli erikseen SUURI JA SELKEÄ käsiala ja hieman takakeno kirjoitusasento.

Ensi viikolla kirjoituskurssilla edessä on jo aika vaativa tehtävä: henkilökuvan laatiminen opiskelukaverista. Eikä kai saa piirtää! Pitää haastatella ja… kirjoittaa!

Hui!

Miksi? Kääk!

En halua.

Tai… Ehkä ihan pikkuisen haluan..?

Koulutyttö

DSC_0498 (4)

Heidi Laine & Suvi Otranen: Ella ja Aleksi – Aakkoset.

Meili napsahti vihdoin saapuneisiin kello 10.21. Siinä oli liitetiedostona hakutuloksiani koskeva kirje. (Liitetiedostona! Aargh! Tiedättekö kauanko sellaisten avaaminen kestää nykyisessä internetin turvallisuustilanteessa?)

Kirje alkoi: ”Sinulle on myönnetty opinto-oikeus seuraaviin opintoihin:
Oppiaine: matematiikka
Opintojen taso: tohtorinopinnot” Hah! Ei!

Opiskelijahuumoria. Pääsin avoimen yliopiston kirjoittamisen perusopintoihin.

Ja nyt on riemu katossa! Pääsen kouluun! Saan oppia kirjoittamaan! Voin kirjoittaa päiväkirjaan ja kirjevihkoihin, slämyihin ja koulun vessan seinään!

Tai no, vaikea on kirjoittaa koulun vessan seinään etänä.

Mut kirjevihkoihin!

Mieletöntä!

Oon aivan fiiliksissä!

Ei kai se vain näy päälle? Sanokaa rehellisesti, koska haluaisin olla tosi viilee. Oon viilee.

Ai nii kato mä olin hakenu jonneki.

Pitää näköjään perua ensi syyskuun eksistentialistinen kriisi. Menee päällekkäin.