Suru, ilo, vuodet ja maat

Onneksi on sentään tuo mies. Se kestää. Me kestetään.  Beslan, Utoya, Lontoo, Ukraina, Pariisi. Se kestää ja niin sitten minäkin.

Helsinki, Pietari, Nikosia, Köpis, Geneve. Surusta suruun. Ilosta iloon. Jos hän vain jaksaa olla mun.

Kun uusi suhde alkaa, se on kahden välinen. Sitä eivät kansoita vielä lapset, appikset, kollegat, perheystävät. Siinä ollaan ensin kahden Seurasaaren  oravien keskellä eikä kellekään kerrota niistä hymyistä ja pusuista mitään.

Kämppis tietysti tietää ja sisko. Kämppikselle opetetaan kreikankielisiä pokauslaineija ja salakuljetetaan jalkansa loukanneelle sairaalaan viinilehtikääryleitä ja mehutetrassa viiniä. Kohta tietää kyllä myös koko vuosikurssi: Ainolla on joku tummempi krakakaulainen heila.

Jouluna sen voi jo viedä Uuteenkaupunkiin. Tai siis se tulee ihan itse joulupäivänä 2002 ja parkkeeraa pietolalaisen autotallin eteen. Tuo äidille itse tekemänsä fetapiirakan. Äiti ei suhtaudu epäsuotuisasti. Ei iskäkään. Se on silloin jo muuttamassa muualle. Mut jotenki sitä ei voi päästää. Yksin siis.

Ensimmäinen Kyproksen-matka on vielä aika yksityinen afääri sekin. Tapaan appiksen keittiössä ja anopin komean hotellin aulassa hienolla sohvalla. Mummo pitää kauniina ja pyhähtää kun käytän samaa kreikan sanaa hänen nuoruudenkuvastaan. Pappa vie kädestä keittiöön ja käskee ruokkimaan. Heitä ei ole enää. Sekin me kestettiin ja kestetään. Ja muutkin, myöhemmin.

Sitten se muuttaa Pietariin johtamaan. Olen 22-vuotias. Hirmuinen pakkanen tuoksuu ja kuulostaa katulasten hädältä. Nevalta käy karmea viiva.

Luen rikoksista, rangaistuksista, Rasputinin hukuttamisesta ja kansannousun tukahduttamisesta. Amiraliteetin torni hohtaa sinistä talvitaivasta vasten. Kättelemme vanhoja ja arvovaltaisia ihmisiä loistavissa palatseissa, konsulien huviloissa, kristallikruunujen alla.

Maantien vieressä liftaa paukkupakkasessa nuori nainen pienissä pukeissa aivan sekaisin. Puistossa ulkoilevien perheiden keskellä joku paleltuu jokeen. Me menemme ohi kuten muutkin. En ymmärrä miksi menemme mutta niin vain menemme. Se on vaikea kestää. Koko Pietari on. Jos on herkkä, 22, eikä tiedä mitä tehdä.

Pietarista käsin häät on helppo järjestää Suomeen. Uuteenkaupunkiin saapuu Kyprokselta iloinen saattue opettamaan suomalaisille tanssia. Mies sekoilee Hopeisen kuun sanoissa ja kaikkia ihastuttaa. Mua varsinkin.

Syksyllä 2008 muutan sen luo Ranskaan. Nyt me ollaan vihdoin yhdessä! Oikeasti ja ikuisesti ja kaikkea ihanaa! Silti sinnekin suru seuraa. Kasvaa ja muuttaa muotoaan. Kuten elämässä käy.

Lapsen syntymän myötä Kyproksella perheeseen tulee tosi paljon porukkaa.

Emme ole enää kaksin. Emme oikeastaan enää kolminkaan. Toisen syntyessä Kööpenhaminassa emme ehdi toisiamme nähdä kuin pikaisesti eteisessä öisin. Isovanhemmat tuovat ja vievät matkalaukkujaan vierashuoneesta ja huiskuttavat haikeat hyvästit veljeksille. Olemme kiitollisia.

Genevessä mies menee töihin ja lapset tarhaan, minä yksin hiljaiseen kotiin. Väärään kotiin. Kaikki entinen painaa liian kipeästi ja nykyinen on taas vääränlaista. Hetken aikaa.

Mutta silloinkin on kuitenkin tuo. Tuo tummempi krakakaulainen. Tajuan mitä se puhuu lasten kanssa. Se tajuaa mitä mä. Tajuan mitä se ajattelee vaikkei se sanokaan. Ja usein sen ajatukset on väärässä!

Kun päästään kaikkia karkuun se fiilis palaa. Se sama oikea fiilis vuodelta 2002. Silloin ei ole muita kuin me.

Euroopan nuoret miehet muuttuvat murhanhimoisiksi hulluiksi.

Kestän kaiken jos hänkin.

Surut, ilot, vuodet ja maat.

 

 

 

 

 

 

Mainokset

Nicosian autiotalot

Kyproksen-matkan muistoissani kummittelee vielä yksi erityinen aihe:

DSC_0047 (7)

Nicosian autiotalot.

DSC_0049 (2)

Sikanopea pikku taustoitus: Kyproksen pääkaupunki Nicosia jakautui kahtia vuoden 1974 sodassa, jolloin Turkki miehitti kolmanneksen Kyproksen saaresta.

Pääkaupungin pääkatu Ledra katkaistiin keskeltä poikki, ja koska Kyproksen konfliktia ei olla saatu neuvotteluista huolimatta vieläkään ratkaistua, Nicosiaa ja koko Kyprosta halkoo edelleen YK:n turvaama vihreä linja.

DSC_0990

DSC_0988

Ei kolmen pisteen heittoja 40 vuoteen.

Ledra-kadun katkaisun seurauksena kaupungin pääkatu siirrettiin vähän kauemmas vihreästä vyöhykkeestä ja Nicosian vapaan puolen vanha kaupunki näivettyi pahasti.

DSC_0868 (3)DSC_0865 (2)DSC_0866 (3)

Vihreä linja avattiin vihdoin viime vuosikymmenellä, minkä jälkeen Nicosian vanha kaupunki on vihdoin heräillyt Ruuussen unestaan osin EU:n tuella. Pääkaupunki ja koko saari on silti edelleen jakautunut.
DSC_0060 (2)

Tänä päivänä Kyproksen katukuvassa näkyy valitettavasti myös Kreikan kriisi.

Autiotaloja on paljon enemmän kuin ennen. Joka puolella pääkaupunkia upeat talovanhukset seisovat luukut kiinni ja ovet lukossa – hylättyinä ja unohdettuina. Kyproslaisilla ei yksinkertaisesti ole varaa ylläpitää esimerkiksi perittyjä taloja, ja kuumassa kosteassa ilmastossa ne väsyvät nopeasti ja alkavat lahota.

DSC_0847 (2)DSC_0008

Autiotalojen pihamailla, kuisteilla ja villiintyneissä puutarhoissa kuvaamassa hiipparoidessa surettaa, pelottaa ja harmittaa. Nouseeko näidenkin tilalle pian identtisiä betonilaatikoita, jotka eivät kestä aikaa?

Miten silloin käy Nicosian elävän historian? Miten käy niiden ihmisten muistojen, jotka ennen asuivat ja elivät elämäänsä näissä taloissa? Syntyivät, oppivat, itkivät, toivoivat, nauroivat, leipoivat, siivosivat, riitelivät, kestitsivät, ja kuolivat?

DSC_1025 (2)DSC_0981

DSC_1021 (2)

DSC_0931 (4)DSC_0036 (2)

DSC_0837 DSC_0040

Tiks lukkoon.

Tiks lukkoon.

Että se siitä sitten vai?

Narulle kuivumaan

20150423_122141 (2)20150423_122251

Täällä ollaan taas Sveitsissä pelipaikoilla koko joukkue ihanan ja piristävän Kypros-loman jälkeen!

Tosi mukavaa taas 10 lomapäivän jälkeen tutustua lapsiin ja muistella että miten tää vanhemmuushommeli oikein menikään.

Ei tarvinnut vanhemmuutta erityisesti Kyproksella harjoittaa.

Siellähän oli isovanhemmat, -tädit ja sedät kaikkea sitä varten!

20150424_105316 (2)

No loma oli lomaa ja on arki Kyproksella tietysti arkea siinä missä täälläkin. Mutta oikeesti mä aloin pikkusen miettimään tätä yhteisöllistä asumista, ja kyllä siinä kissa vieköön on puolensa! Se vaan käy järkeen että arjen hommat kuten ruokaostokset, ruoanalaitto ja lastenhoito jaetaan muutaman sukupolven kesken sen sijaan että yksin on pakko tehdä kaikki. Aina ja joka päivä ja aamusta yöhön.

Täällä Sveitsissä ilman tukiverkkoa perhearki tuntuu rehellisesti sanoen välillä siltä kun meitä lingottais valtavassa pesukoneessa ilman vettä. Välillä päästään kuivuriin lämmittelemään ja välillä roikutaan narulla pää alaspäin, mut sit taas vitsi vitsi! kuiva pesuohjelma alkaa alusta. Koskaan ei oikeastaan ehdi tulla sellasta tunnetta että pystyis vetämään kunnolla henkeä ja tuntemaan itsensä ihmiseksi. Nukkaiseksi vanhaksi villatakiksi vain. Josta puuttuu nappeja. Ja jonka helmassa roikkuu kaunis ja ihana mutta varsin kireä uhmaikäinen.

20150424_104332 (2)

No ei vaiskaan, ei tää pelkkää pesuohjelmaa sentään oo lasten kanssa keskenämmekään!

Hämentyneenä ohjaan ison kiitoksen siitä oikeastaan Sveitsille.

Tämä on niin kaunis ja raikas ja avara maa, täällä jos jossain sitä hengitystilaa on. Esimerkiksi meidän  takapihalla. Sinne kun lapset vapauttaa niin kyllä melkein jo melkein ehtii itsekin piristyä tunnin ulkoilun aikana. Paitsi ehkä jos petanquen pikkupallo häviää heinikkoon.

Luin lehdestä että Sveitsi olisi  maailman onnellisin maa (hah hah pölyt silmillenne Tanska!). Talvisilla vuorilla ja keväisillä kukkapelloilla käyskenneltyäni mä melkein jo osin ymmärrän miksi.

Toisaalta kurkku maksaa meidän lähikaupassa kolme euroa.

Siitä asiasta on kyllä hieman vaikea iloita missään maassa!

Turistikylän kevät

Enää puuttuu kaikki tyypit!DSC_0192 (3)
DSC_0201 (2)DSC_0212 (2)DSC_0214 (2)

Paitsi meidän muru! Hän kävi mestoilla!

Ei päässyt polkuveneilemään, mutta löysi ravun.

On ihan sekaisin siitä missä kotinsa on. Varmaankin toivoisi että täällä.

DSC_0221 (2) DSC_0242 (2)  DSC_0258 (2)

Miehellä taitaa olla samansuuntaisia haaveita.

Voisikohan hänen Geneven-toimistonsa muuttaa Protarasiin?

Mä löysin jo hyvät tilatkin!

DSC_0291 (2) DSC_0294 (2)DSC_0297 (2) DSC_0288 (2)DSC_0298 (2)DSC_0310 (2)

Ps. Jos jotakuta kiinnostaa Kyproksen-reissu keväällä, kesällä, syksyllä tai talvella niin kysykää ihmeessä vinkkejä multa! Voisin ihan erillisen postauksenkin vaikka kirjottaa jos jotakuta kiinnostaa…

Horjahdus

Perjantai-iltana käveltiin miehen kanssa käsi kädessä Nicosian vanhassa kaupungissa. Siellä on niin kaunista!

DSC_0090DSC_0058 (2) DSC_0086 DSC_0889 (2)DSC_0876 (3)

40 vuotta saaren pohjoisosan miehityksen alkamisesta Nicosian vapaassa vanhassa kaupungissa kaikuvat yhä vaimeina kyproslaisten kipeät muistot tuhosta ja menetyksistä. Nämä kaiut ovat kuitenkin tänään jo paljon vaimeampia, sillä alue on sukupolvenvaihdoksen myötä vihdoin viime vuosina heräämässä uuteen elämään.

Kahviloiden, kauppojen ja ravintoloiden täyttämillä kujilla kaikuu uskoa tähän päivään ja huomiseen. Ilmassa väreilee paitsi ihanien kyproslaisten jälkiruokien makeaa tuoksua, myös aitoa intoa ja iloa. Ylpeyttä ja rohkeutta. Uskoa huomiseen.

DSC_0060

Kaiken sen toivon ja uskon reimussa jompikumpi meistä siinä vähän kai kompastui johonkin, ettekä voi kuvitella mitä sitten tapahtui! Kaaduimme kai yhtenä käsien ja jalkojen sätkivänä pallona yhteen pikkukahvilaan sisään.

Tiskin edessä tasapainoa etsiessämme vissiin huidoimme vähän sinne ja tänne – niin kuin nyt voi kuvitella tuollaisessa tilanteessa! Rahaakin siinä hötäkässä kilahti tiskille 3 euroa 20 senttiä tarkalleen, hassu juttu.

Kahvilanpitäjä sitten jotenkin ymmärsi ihan väärin.

DSC_0062DSC_0069 (2)

Hän ojensi meille kipollisen kuumia loukoumades-palloja, kylmää pihkalla maustettua vaniljajäätelöä ja kirsikkahilloa!

Ja me miehen kanssa just tasapainomme löytäneinä uudelleen liukastuttiin johonkin, kaaduttiin purkkiin naamallemme ja syötiin koko annos! Ihan kaikki. Varsinkin se jäätelö.

Ja ne pallurat.

Ja se hillo.

DSC_0070 (2)DSC_0065DSC_0091 (3)

Siis ihan ihme juttu!

DSC_0886 (4)

Vieläkin naurattaa!

Tapahtuuko tällaista muillekin vai vain meille?

Kahdeksalta iltapäivällä

DSC_0867 (3)

”Liikkemme aukeaa arkisin kymmeneltä aamulla ja suljetaan kahdeksalta iltapäivällä. Tervetuloa ostoksille!”

No kiitos!

Mutta tuota, kahdeksalta iltapäivällä?

DSC_0927DSC_0939 (3)

Ai niin, Kyproksellahan kello tosiaan käy Välimeren – ei Alppien – aikaa.Välimerellä päivässä on oikeastaan kaksi päivää, sillä sen katkaisee mieluusti siesta eli keskipäivän lepo. Täkäläisen päivärytmin sanelevat etenkin kesäaikaan ja viikonloppuisin kuumuus, valo ja varjo, heinäsirkkojen meteli ja ilmastoinnin ihanuus.

DSC_0785 DSC_0888 (3)

Siispä jos kyproslainen kutsuu sinut kylään vaikka lauantaina iltapäivällä, älä pirussa mene hänen ovikelloaan rimputtamaan yhdeltä iltapäivällä!

Jos suinkin pystyt, pidättäydy myöskin soittamasta hänelle ennen kello neljää kysyäksesi mitä se ”iltapäivällä” oikein tarkoittaa.

Mene pokkana kuudelta!

DSC_0873 (6)

Kuudelta iltapäivällä, kun onnellinen kyproslainen on herännyt iltapäivän siestaltaan. Avannut ikkunaluukut ja kammannut tukkansa. Kuuden maissa hän on valmis raikkaana ja edustavana aloittamaan mukavan iltapäivän hyvässä seurassa.

Tarjoamaan hedelmiä, pasteijoita ja teetä.

Vähän kuin toisen aamiaisen!

Kyläile hyvillä mielin ainakin sinne iltapäivä-kahdeksaan asti. Silloin emäntäsi tai isäntäsi saattaa pikku hiljaa ruveta miettimään, mihin sitä sitten illalla menisi syömään.

Siis sitten joskus ruoka-aikaan. Iltakymmeneltä, kun iltapäivä pikku hiljaa alkaa kääntyä iltaa kohden.

Mene siis kuudelta, ja vie kakkua!

DSC_0891 (2)DSC_0898 (2)

Voit saada aamupalaa – ja ystävän!

DSC_0903 (3)DSC_0904 (2) DSC_0909 (3)DSC_0908 (5) DSC_0915 (2)DSC_0922 (4) DSC_0924 (5)DSC_0716DSC_0715