Hapankorppu vai voisarvi?

20161004_08463420161021_110152.jpg

Ensimmäinen kansainvälinen sukupolvi. Johonkin sellaiseen mekin kai kuulumme.

Opimme koulussa kieliä. Deittailimme niillä harjoituksen vuoksi. Ja koska se oli hauskaa.

Vähän vanhempina pyörimme kriittisinä Ikeoissa.

Vatuloimme tuskissamme tavallisen tai juustonaanin välillä.

Saimme suloisia ristiverisiä lapsia, jotka oppivat päiväkoti-iässä asioita, joita me emme osaa vieläkään. Kolmekymppisinä. Nelikymppisinä. Emme osaa.

Kasvatamme lapsiamme koko ajan epätietoisina siitä, mikä heille olisi parasta.

Kun ei ole mitään yhtä tai kahta tapaa elää, ei yhtä kieltä, yhtä yhteisöä, perinnettä – ei edes kahta, joista valita!

Ei ole naisten ja miesten töitä.

Ei ole vuodenaikaan sidottuja velvollisuuksia. Sukupolvien jaettua arkea eikä hierarkiaa.

Ei mitään entistä, ei mitään vanhaa.

Voiko kotiin palkata siivoojan, vai onko se omien isovanhempien pettämistä? Äidin ja isän?

Voiko lapsille antaa joskus aamiaiseksi voisarven hapankorpun sijaan?

Montako kieltä on liikaa?

Voi vain mennä ja hapuilla.

Törmätessä pussailla.

Halailla ja kuiskata rakastan sua niille taitaville pienille.

Toisen sekoillessa erityisen pahasti, sillekin.

Toivoa, että ne pienet taitavat haluavat vielä nähdä kun ollaan vanhoja.

Me halutaan!

Mainokset

Kuin normaalit ihmiset

Suomi-koululla on meneillään jännittävä viikko. Lukuvuoden ensimmäinen!

DSC_1060

Kovasti odottamani ensimmäinen oma opetustunti on pian edessä. Kutkuttaa. Suunnittelu käy hurjana.

Kansainvälisessä päiväkodissa eletään jännittäviä aikoja myös. Tänään 5-vuotiaani ryhmällä oli ensimmäiset ranskankieliset iltapäivätunnit. ”Miten meni ranskanryhmässä, kulta?” utelin. ”Mä istuin ja kuuntelin, mutten mä ymmärtänyt yhtään mitään.”

20150913_172850 (2)

Niin. Niinpä rakkaani. En mäkään useimpina päivinä ymmärrä yhtään mitään. Istun, seison ja kuuntelen ympäri Geneven kanttoonia, enkä ymmärrä oikeastaan mitään.

Tuntuu pölöltä. Tuntuu nololta. Haluan kotiin.

Sitten hiffaan. Jaa mun lapset? Ei ne ole nuo tuolla hengenvaarallisessa soramontussa. Mun lapset on nuo tuolla esimerkillisesti potkulaudoillaan asfalttiradan takakaarteessa.

Tuntuu hyvältä. Hokasin! Osasin. En olekaan niin pölö kuin miltä näytän. Lapsetkin terveyttä edistävissä puuhissa tänään.

Varmasti pojallenikin on ranskankielisiä onnistumisen kokemuksia vielä joku iltapäivä tiedossa. Mutta ei pikku hetkeen vielä kuitenkaan. Siihen päivään asti ajattelen taas päivittäin: Mitä me on menty tekemään.

Miksei me voida asua aloillamme kuten normaalit ihmiset?