Terroristijahti

Olen saanut edellisen postaukseni tiimoilta pari ihmettelevää kommenttia, joten täsmennän hiukan mitä tarkoitin.

En ole rasisti eikä kirjoituksellani ollut lainkaan rasistisia motiiveja. Olen itse maahanmuuttaja, enkä vastusta omaa enkä muiden maahanmuuttoa Sveitsiin tai Suomeen. En myöskään ole muslimi- enkä turvapaikanhakijavastainen. Autan maansa menettäneitä miten voin, ja häpeän Suomessa vellovaa rasistista keskustelua sekä vastaanottokeskuksia vastaan suuntautuvaa rikoshurmosta.

En siis inhoa maahanmuuttajia. Inhoan Pariisin iskuihin sekaantuneita terroristeja. Tällä hetkellä heistä muutama piileskelee jossain Geneven alueella (uutislinkki uuteen ikkunaan) – täällä meidän kulmillamme. He suunnittelevat pyhän sotansa seuraavaa hyökkäystä mitä luultavimmin naapurimaahamme Ranskaan. Tai sitten vain pakoilevat tekojensa seurauksia, kunnes voivat jatkaa matkaansa jonnekin muualle.

Vaikka terroristeilla ei luulisi olevan mitään erityistä kaunaa Sveitsiä vastaan, minusta ei tunnu mukavalta lähettää miestä töihin Geneven suurimpaan ja näkyvimpään kansainväliseen organisaatioon, joka heidän takiaan hiljan evakuoitiin. Ei ole kivaa, että turvatoimia lasteni päiväkodissa on jouduttu kiristämään. Ei ole mukavaa suunnata joululomalle lentokentältä, joka sijaitsee näiden jihadistien sairaan piiloleikin sydämessä. Ei ole hauskaa tehdä ruokaostoksia naapuri-Ranskan suurimmassa automarketissa ruuhka-aikaan. Varsinkaan ei ole kivaa tietää, että kaksi aivan muuta syyrialaista miestä on viikonloppuna pidätetty terrorismiyhteyksistä epäiltyinä.

En jaksa toivoa parannusta ja pelastusta pahoille ihmisille. Rehellisesti sanottuna toivon heille  yksinäistä ja pelonsekaista matkaa manalaan miettimään urotekojaan. Geneveläisiä enkä naapuri-ranskalaisia en terroristien matkalle seuraksi päästäisi, vaan toivon sydämestäni että yhtään verta ei täällä eikä Ranskassa näiden ”sankarien” toimesta enää vuodateta.

Kiitän edellistä postaustani kriittisesti kommentoineita. Seuraavalla kerralla kun vaikutan rasistilta tai muuten vain ääliöltä, pyydän: kommentoikaa taas! Luultavasti kyse ei ole rasismista eikä (ehkä) ääliömäisyydestäkään, vaan kirjoittamisen opettelusta kantapään kautta. Kirjoittamalla huonosti.

Täällä elämä jatkuu, tietenkin. Mitäänhän ei ole täällä tapahtunut. Eikä iloa voi kukaan estää!

Geneve on edelleen rauhan paratiisi.

20151213_124357.jpg20151213_12534920151213_12434520151213_12404520151213_12174320151213_131047.jpg

 

Mainokset

Sveitsiläinen piiloleikki

Satans perkele, nyt ne älykääpiöt on tulleet tänne.

20151207_181011.jpg

Jossain kolossa ne nyt kyyhöttävät odottaen.  Lähtöä Ranskaan, Italiaan, Saksaan, Syyriaan, paratiisiin.

Kylläpä niitä odottaa taivaan porteilla kalsea ylläri. Toivottavasti lähtevät sinne ihan yksin.

Geneveläiset ei mukaan kerkiä. Eikä naapurit.

Paska matkaseura ei kiinnosta täällä ketään, joten alkakaahan heittää!

 

Muokattu 14.12: Aloituslauseeseen lisätty uutislinkki http://www.iltasanomat.fi/ulkomaat/art-1449724275303.html Geneven terroristijahdista

 

Suru, ilo, vuodet ja maat

Onneksi on sentään tuo mies. Se kestää. Me kestetään.  Beslan, Utoya, Lontoo, Ukraina, Pariisi. Se kestää ja niin sitten minäkin.

Helsinki, Pietari, Nikosia, Köpis, Geneve. Surusta suruun. Ilosta iloon. Jos hän vain jaksaa olla mun.

Kun uusi suhde alkaa, se on kahden välinen. Sitä eivät kansoita vielä lapset, appikset, kollegat, perheystävät. Siinä ollaan ensin kahden Seurasaaren  oravien keskellä eikä kellekään kerrota niistä hymyistä ja pusuista mitään.

Kämppis tietysti tietää ja sisko. Kämppikselle opetetaan kreikankielisiä pokauslaineija ja salakuljetetaan jalkansa loukanneelle sairaalaan viinilehtikääryleitä ja mehutetrassa viiniä. Kohta tietää kyllä myös koko vuosikurssi: Ainolla on joku tummempi krakakaulainen heila.

Jouluna sen voi jo viedä Uuteenkaupunkiin. Tai siis se tulee ihan itse joulupäivänä 2002 ja parkkeeraa pietolalaisen autotallin eteen. Tuo äidille itse tekemänsä fetapiirakan. Äiti ei suhtaudu epäsuotuisasti. Ei iskäkään. Se on silloin jo muuttamassa muualle. Mut jotenki sitä ei voi päästää. Yksin siis.

Ensimmäinen Kyproksen-matka on vielä aika yksityinen afääri sekin. Tapaan appiksen keittiössä ja anopin komean hotellin aulassa hienolla sohvalla. Mummo pitää kauniina ja pyhähtää kun käytän samaa kreikan sanaa hänen nuoruudenkuvastaan. Pappa vie kädestä keittiöön ja käskee ruokkimaan. Heitä ei ole enää. Sekin me kestettiin ja kestetään. Ja muutkin, myöhemmin.

Sitten se muuttaa Pietariin johtamaan. Olen 22-vuotias. Hirmuinen pakkanen tuoksuu ja kuulostaa katulasten hädältä. Nevalta käy karmea viiva.

Luen rikoksista, rangaistuksista, Rasputinin hukuttamisesta ja kansannousun tukahduttamisesta. Amiraliteetin torni hohtaa sinistä talvitaivasta vasten. Kättelemme vanhoja ja arvovaltaisia ihmisiä loistavissa palatseissa, konsulien huviloissa, kristallikruunujen alla.

Maantien vieressä liftaa paukkupakkasessa nuori nainen pienissä pukeissa aivan sekaisin. Puistossa ulkoilevien perheiden keskellä joku paleltuu jokeen. Me menemme ohi kuten muutkin. En ymmärrä miksi menemme mutta niin vain menemme. Se on vaikea kestää. Koko Pietari on. Jos on herkkä, 22, eikä tiedä mitä tehdä.

Pietarista käsin häät on helppo järjestää Suomeen. Uuteenkaupunkiin saapuu Kyprokselta iloinen saattue opettamaan suomalaisille tanssia. Mies sekoilee Hopeisen kuun sanoissa ja kaikkia ihastuttaa. Mua varsinkin.

Syksyllä 2008 muutan sen luo Ranskaan. Nyt me ollaan vihdoin yhdessä! Oikeasti ja ikuisesti ja kaikkea ihanaa! Silti sinnekin suru seuraa. Kasvaa ja muuttaa muotoaan. Kuten elämässä käy.

Lapsen syntymän myötä Kyproksella perheeseen tulee tosi paljon porukkaa.

Emme ole enää kaksin. Emme oikeastaan enää kolminkaan. Toisen syntyessä Kööpenhaminassa emme ehdi toisiamme nähdä kuin pikaisesti eteisessä öisin. Isovanhemmat tuovat ja vievät matkalaukkujaan vierashuoneesta ja huiskuttavat haikeat hyvästit veljeksille. Olemme kiitollisia.

Genevessä mies menee töihin ja lapset tarhaan, minä yksin hiljaiseen kotiin. Väärään kotiin. Kaikki entinen painaa liian kipeästi ja nykyinen on taas vääränlaista. Hetken aikaa.

Mutta silloinkin on kuitenkin tuo. Tuo tummempi krakakaulainen. Tajuan mitä se puhuu lasten kanssa. Se tajuaa mitä mä. Tajuan mitä se ajattelee vaikkei se sanokaan. Ja usein sen ajatukset on väärässä!

Kun päästään kaikkia karkuun se fiilis palaa. Se sama oikea fiilis vuodelta 2002. Silloin ei ole muita kuin me.

Euroopan nuoret miehet muuttuvat murhanhimoisiksi hulluiksi.

Kestän kaiken jos hänkin.

Surut, ilot, vuodet ja maat.

 

 

 

 

 

 

Ranskan sylissä

Nyt noilla samoilla Pohjois-Italian vuoristoteillä kaahaa tappaja mustalla Seatillaan pakoon poliiseja ja oikeutta.

Sitä ei voi hyväksyä. Ei voi antaa anteeksi.

Elämme täällä Genevenjärven ympärillä kaikki Sveitsin puolellakin Ranskan sylissä. Kuten kai useimmissa muissakin alueen perheissä, meillä käydään töissä Sveitsissä ja kaupassa Ranskassa. Rajaa ei useimpien arkiajattelussa ole, joten tuntui oudolta lukea perjantaiyönä että se oli suljettu. Oudolta tuntui tietysti muutenkin. Hirveältä. Epäuskoiselta. Hämmentyneeltä, murtuneelta ja raivostuneelta samaan aikaan.

Seuraavana päivänä kiersimme maaseututietä Ranskaan ystäviemme luo. Rajatarkastusta ei ollut. Vietimme kauniin aurinkoisen lauantain heidän luonaan. Se oli paras mahdollinen tapa viettää se päivä. Muutaman tunnin ajomatkan päässä meiltä luoteeseen laskettiin menetettyjä nuoria, kuunneltiin toisten hirveitä selviytymistarinoita ja etsittiin syyllisiä.

En tiedä onko Seat-miestä vielä löydetty. Mutta eipä tuntunut tänään kivalta ajaa lasten kanssa puistosta kotiin ja huomata musta Seat edessämme tiellä. Kivalta ei tunnu myöskään käydä ostoksilla Ranskassa ruuhka-aikaan. Mutta käytävä on. Makkarasoppaa pitää tehdä.

Kuten ennenkin.

Kuin emme rikki olisikaan.