Kaikki kesästäni

Piirsin eilen Suomi-koulua varten kesäkuulumiseni sarjikseksi. Shokeeraavat käänteet perustuvat tositapahtumiin. 

Tai no nuo häät mä kyllä totta puhuen vähän ennakoin! Ne on vasta ylihuomenna täällä Spetseksen saarella Kreikassa.

Olen ensimmäistä kertaa Kreikan saaristossa. Ensivaikutelmani mukaan kenellään ei tää ole osoitetta eikä kypärää.

Mut kuka niitä nyt kaipaakaan! 

Meinaan semmoset auringonlaskut! 

Meidän omat häät oli elokuussa 2006. Ne ei olleet täällä vaan Suomessa keskellä yhtä peltoa. 

Nyt lähden Spetseksen kylille juhlimaan sitä, että ne juhlat silloin oli. 

Mieskin kuulema tulee! Jee!

Mainokset

Höh

Se iltajuttu onkin lauantaina, sanoi mies.

Jaa on?

Mä lähen kuitenki sinne Dijoniin. Tuutsä?

DSC_0319

Tuli se. Me ajettiin tänne yhdessä eilen illalla.

Me käveltiin, eksyttiin, nukuttiin. Aamulla ostettiin kauppahallista ihan eri asioita.

DSC_0258.JPG

Ja tietty kaks saippuakuplapyssyä. ”Onks sulla ne aseet?” mä kysyin noustessani Seatista hotellin ovellla. Hänellä oli. Hän veisi ne äidin lempein terveisin.

DSC_03161.jpg

 

 

 

Hän lähti Geneveen töihin.

 

DSC_0320.JPG

Mä menin aleen.

DSC_0345.JPG

Museoon.

DSC_0326mv.jpg

DSC_0322.JPG

Puistoon.

DSC_0300.JPG

Aukiolle.

DSC_0274.JPG

DSC_03431.jpg

DSC_0267.JPG

DSC_02801.jpg

Huoneeseeni.

20160708_233629.jpg

DSC_0350.JPG
2016-07-09-22.17.44.jpg.jpg
Nyt se voisi jo tulla takaisinkin vaikka.

DSC_0260mv.jpg

Mut se on siellä.

IMG-20160709-WA0003.jpg

Ja mä oon täällä.

DSC_0312.JPG

Höh!

 

Taide-esineet kuvattu Dijonin arkeologisessa museossa.

Pelastaja

Sitten siellä Italiassa oli tosi kauniita vuoria.  Että olivatkin kauniita!

20160516_155448

Teki mieli pelastaa sieltä vanha sortuva kivimökki, laittaa pihalle puutarhatuoli ja lukea pihalla kaiket kesät.

DSC_0890

Valitettavasti en ole kuuluisa kädentaidoistani. Tai useimmista muistakaan käytännön taidoistani.

DSC_0908

En tiedä miten italialainen  vuorimökki pelastuisi Suomi-koulutunteja suunittelemalla tai kirjoittamista opiskelemalla.

DSC_0943

Luultavasti ei pelastuisi.

Räpsin siis vain haikeana kuvia, kunnes mies 1300 metrissä kieltäytyi ajamasta ylemmäs.

 

DSC_0909

Hän pelkäsi kai että törmätään kurvissa avolava-autoon ja vieritään vuorenrinnettä tulipallona alas. Tai että mä haluan yhtäkkiä pelastaa jonkun linnan.

Kirkon.

Keskiaikaisen kylän. (Ne olivat kyllä aika hyvinvoivia.)

DSC_0877

Se tuntee mut!DSC_0922

Ja osaamiseni rajat.

Pysähteli lempeästi ja kärsivällisesti että sain ottaa näitä kuvia ja ajoi sitten mut kotiin linnatta ja mökittä.

 

Istu ja pala

Olisikohan kellään vinkkiä miten selviytyä lomamatkoilla auto- ja sotamuseoista ja sen sellaisista?

DSC_0707.JPGDSC_0697.JPG

Mieluusti vieläpä romanttisen loman hengessä eli parisuhdetta vaalien ja kunnioittaen. Torailematta turhan totisena.

DSC_0734

Mä kokeilin eilen sellaista, että kävelen hiljakseen edeltä, kääntyilin välillä hymyilemään miehelle rakastavasti. Sitten rynnin lähimmälle tuolille. Odotin ja odotin. Kunnes mies vihdoin tuli ja aloin hymyellen taas hiippaamaan kohti seuraavaa istumapaikkaa.

Se toimi todella hienosti ihan melkein kalkkiviivoille asti. Löytämäni tuolit olivat kivoissa paikoissa, esimerkiksi auton muotoisessa pikku teatterissa, jossa näytettiin hassuja komediapätkiä autoista. Istuin, hihittelin ja odotin.

DSC_0731

Mutta istu ja pala!

Viimeinen bongaamanni odottelutuoli sijaitsikin formulakisakatsomossa!

DSC_0724

Luulin että valkokankaalla pyöri joku vanha nauhoitus, mutta mies tuli ja huudahti onnellisena että se olikin livelähetys.

Siinä menikin sitten puoli tuntia.

Ja tuolistrategia. Tarvitaan uusi ennen seuraavaa lomaa!

 

 

Suru, ilo, vuodet ja maat

Onneksi on sentään tuo mies. Se kestää. Me kestetään.  Beslan, Utoya, Lontoo, Ukraina, Pariisi. Se kestää ja niin sitten minäkin.

Helsinki, Pietari, Nikosia, Köpis, Geneve. Surusta suruun. Ilosta iloon. Jos hän vain jaksaa olla mun.

Kun uusi suhde alkaa, se on kahden välinen. Sitä eivät kansoita vielä lapset, appikset, kollegat, perheystävät. Siinä ollaan ensin kahden Seurasaaren  oravien keskellä eikä kellekään kerrota niistä hymyistä ja pusuista mitään.

Kämppis tietysti tietää ja sisko. Kämppikselle opetetaan kreikankielisiä pokauslaineija ja salakuljetetaan jalkansa loukanneelle sairaalaan viinilehtikääryleitä ja mehutetrassa viiniä. Kohta tietää kyllä myös koko vuosikurssi: Ainolla on joku tummempi krakakaulainen heila.

Jouluna sen voi jo viedä Uuteenkaupunkiin. Tai siis se tulee ihan itse joulupäivänä 2002 ja parkkeeraa pietolalaisen autotallin eteen. Tuo äidille itse tekemänsä fetapiirakan. Äiti ei suhtaudu epäsuotuisasti. Ei iskäkään. Se on silloin jo muuttamassa muualle. Mut jotenki sitä ei voi päästää. Yksin siis.

Ensimmäinen Kyproksen-matka on vielä aika yksityinen afääri sekin. Tapaan appiksen keittiössä ja anopin komean hotellin aulassa hienolla sohvalla. Mummo pitää kauniina ja pyhähtää kun käytän samaa kreikan sanaa hänen nuoruudenkuvastaan. Pappa vie kädestä keittiöön ja käskee ruokkimaan. Heitä ei ole enää. Sekin me kestettiin ja kestetään. Ja muutkin, myöhemmin.

Sitten se muuttaa Pietariin johtamaan. Olen 22-vuotias. Hirmuinen pakkanen tuoksuu ja kuulostaa katulasten hädältä. Nevalta käy karmea viiva.

Luen rikoksista, rangaistuksista, Rasputinin hukuttamisesta ja kansannousun tukahduttamisesta. Amiraliteetin torni hohtaa sinistä talvitaivasta vasten. Kättelemme vanhoja ja arvovaltaisia ihmisiä loistavissa palatseissa, konsulien huviloissa, kristallikruunujen alla.

Maantien vieressä liftaa paukkupakkasessa nuori nainen pienissä pukeissa aivan sekaisin. Puistossa ulkoilevien perheiden keskellä joku paleltuu jokeen. Me menemme ohi kuten muutkin. En ymmärrä miksi menemme mutta niin vain menemme. Se on vaikea kestää. Koko Pietari on. Jos on herkkä, 22, eikä tiedä mitä tehdä.

Pietarista käsin häät on helppo järjestää Suomeen. Uuteenkaupunkiin saapuu Kyprokselta iloinen saattue opettamaan suomalaisille tanssia. Mies sekoilee Hopeisen kuun sanoissa ja kaikkia ihastuttaa. Mua varsinkin.

Syksyllä 2008 muutan sen luo Ranskaan. Nyt me ollaan vihdoin yhdessä! Oikeasti ja ikuisesti ja kaikkea ihanaa! Silti sinnekin suru seuraa. Kasvaa ja muuttaa muotoaan. Kuten elämässä käy.

Lapsen syntymän myötä Kyproksella perheeseen tulee tosi paljon porukkaa.

Emme ole enää kaksin. Emme oikeastaan enää kolminkaan. Toisen syntyessä Kööpenhaminassa emme ehdi toisiamme nähdä kuin pikaisesti eteisessä öisin. Isovanhemmat tuovat ja vievät matkalaukkujaan vierashuoneesta ja huiskuttavat haikeat hyvästit veljeksille. Olemme kiitollisia.

Genevessä mies menee töihin ja lapset tarhaan, minä yksin hiljaiseen kotiin. Väärään kotiin. Kaikki entinen painaa liian kipeästi ja nykyinen on taas vääränlaista. Hetken aikaa.

Mutta silloinkin on kuitenkin tuo. Tuo tummempi krakakaulainen. Tajuan mitä se puhuu lasten kanssa. Se tajuaa mitä mä. Tajuan mitä se ajattelee vaikkei se sanokaan. Ja usein sen ajatukset on väärässä!

Kun päästään kaikkia karkuun se fiilis palaa. Se sama oikea fiilis vuodelta 2002. Silloin ei ole muita kuin me.

Euroopan nuoret miehet muuttuvat murhanhimoisiksi hulluiksi.

Kestän kaiken jos hänkin.

Surut, ilot, vuodet ja maat.

 

 

 

 

 

 

Pohjoinen + etelä = Pohjois-Italia?

DSC_1113_2Raja pohjoisen ja etelän välissä on nopea ylittää. Rajan nimi on Ranska.
DSC_1117

Etelässä mies säteilee. Minä myös. Ollaan Pohjois-Italiassa. Kylmissä maisemissa, lämpimissä fiiliksissä.
DSC_1126 (2) Kahvilan rappusilla röökaavien setien puhe kuulostaa kirkkotoimitukselta.
Kaikki muukin kuulostaa kirkkotoimitukselta. Kahvi tuoksuu. Ranska raksuu ja venyy paikallisten suussa.   DSC_1130

Olen pitkään miettinyt, voiko olla kylmää maata, jossa olisi lämpimän maan kulttuuri.
Ei kai tämä voisi olla sellainen?20151107_155351

Tänne pian uudelleen! Heti kun halutaan taas onnellistua vähän. 20151107_153106 (2)              Tai ehkä jopa Como-järvelle. Firenzeen?

DSC_1110 (2)

Mulle riittäisi kyllä tämäkin riemu. Kylmä maa, lämmin fiilis. Uutta aksenttia iloisesti harjoitteleva mies.
Se lyö sen ihan yli tietysti, mutta kun tykkään siitä. Tykkään siitä uusissa maissa iloisena hölmöilemässä lämpimillä aksenteilla. Se on mun.