Melukylän onni

2000-01-01 00.00.10-6.jpg

Melukylässä tehdään autoja.

2000-01-01 00.00.16-2.jpg

2000-01-01 00.00.13-3.jpg

Pilvettöminäkin päivinä kaupungin taivaalla kasvavat ikiomat vesihöyrypilvet.

2000-01-01 00.00.16-4.jpg

2000-01-01 00.00.08-6.jpg

Pilvet näkyvät jokaiseen puutarhakeinuun jokaisen ikivanhan omenapuun alle. Ne saavat melukyläläisille hyvän mielen.

2000-01-01 00.00.16-5.jpg2000-01-01 00.00.09-8.jpg

Teollisuus tarkoittaa työtä.

2000-01-01 00.00.14-5.jpg 2000-01-01-00-00-26-5

Työ tarkoittaa rauhaa.

2000-01-01 00.00.08-4.jpg

2000-01-01 00.00.14-8.jpg 2000-01-01 00.00.23-5.jpg2000-01-01 00.00.26-6.jpg 2000-01-01 00.00.39.jpg

Telakka, autotehdas, lannoitetehdas.

2000-01-01 00.00.31-1.jpg 2000-01-01 00.00.47-1.jpg

2000-01-01 00.00.04-22.jpg

400-vuotiaan Melukylän lasten toiveikas perintö.

Mainokset

Pensaassa

1992

Avainta ei repusta löydy, mutta postilaatikossa on mulle kirje! Kaunis vaaleansininen, tuoksuva kirje. Revin kuoren auki karviaismarjapensaan vieressä.

Syön, tuulee, luen.

Poneista. Pojista. Maikoista.

Aurinko paistaa tuulessa keinuvien karviaisten läpi ja tukkaa menee suuhun. Mä luen kirjeen uudestaan. Hiukset tuoksuvat hyvältä ja kirje myös.

Kahdelta Rosa tikittää vihdoin pihaan Tunturillaan. Mutta eihän silläkään ole avaimia! Menen vihaisena takaisin pensaaseen.

2016-07-31-22.17.01.jpg.jpg

 

2016

Poika seisoo vadelmapensaiden välissä ja syö. Syö ja höpöttää. Lapsen ympärillä kolmsataatuhatta lehteä liikkuu ja havisee tuulessa.

Lapsen veli on tallilla hihkumassa. Maailma syöksyy sokeana eteenpäin ympäri aurinkonsa. Poika syö ja on.

On kesä.

IMG_4082

 

Eikö täällä tapahdu mitään?

Saabit hiipivät risteyksiin. Kirkossa ei ole ketään.

Missään ei ole.

Kukaan ei näe. Sinua. Minua. Rantakadun liikennevaloja.

IMG_4066raj.jpg

Kysyt, eikö täällä tapahdu mitään.

IMG_4170.JPG

Tapahtuu tietenkin. Daiju! Mut jos seisot tässä et sä sitä näe.

Tämä on pikkukaupunki. Täällä ei hulinoida kaduilla.

 

Täällä tapahtuu teatterissa, keittiöissä, eteisissä, olohuoneissa.

Tehtaissa, kaupoissa ja päiväkotien kuraeteisissä.

Moottorivenekerholla tapahtuu. Neuvolassa ja tupakkatauoilla sellaista ettet uskoisi.

Takarivissä, kiskalla ja balettikoulun käytävällä ihania, hirveitä juttuja.

 

Haaveissa kultaisia ja saattokodeissa itkuisia asioita.

Veljien, siskojen, luokkakaverien, kihlaparien ja naapurusten välillä. Ajatuksia, sanoja, tekoja ja tekemättä jättämistä.

 

Niissä hiljaa risteyksiin hiipivissä Saabeissa ajatellaan kaikenlaista. Kaikenlaista sanotaan.

Matkalla neuvolasta, tehtaalta tai balettikoululta ovi aukeaa ja joku lähtee kävelemään tienpenkkaa. Joku toinen istuu hölmistyneenä ratin takana.

Sä et näe koska et ole just silloin siellä Tokmannin pientareella. Kysyt eikö täällä tapahdu mitään.

 

Tapahtuuhan tässäkin! Mä pilkkaan sua ja tykkään susta.

DSC_0433 (2)

IMG_1267

Hei sinä väsynyt vanhempi

Hei sinä väsynyt vanhempi,

joka juuri tänä helteisenä päivänä juokset itkien sisälle lastesi kahluualtaan luota!

IMG_4245.JPG

Jonain päivänä tuo hulluus vielä hellittää.

IMG_4019.JPG

Tämä helle ensin, ja sitten myöhemmin toivottavasti se hulluus.

IMG_4246.JPG

Jonakin päivänä vaarallisia tilanteita onkin enää kymmeniä päivässä.

IMG_4152.JPG

Lapsesi halaavat joskus toisiaan.

IMG_4039.JPG

Isompi antaa pienemmän voittaa. Kerran.

IMG_4169.JPG

Te nukutte jo melkein joskus yöllä.

Eikä siihen kaikkeen enää mene välttämättä kuin kaksi vuotta!

IMG_4131.JPG

Eli esimerkiksi noin 730 päivää ja yötä. Ei edes 17 300 tuntia!

IMG_4145.JPG

Sehän vilahtaa hujauksessa.

IMG_4025raj.jpg

Joten tsemiä!

Sä oot ihan oikeilla linjoilla.

Paitsi jos et ole, ja silloin kaikki on peruuttamattomasti pilattu!

Kauheeta!

Voi ei!

Voi onnettomuutta!

Hälytys!

Mikä silloin neuvoksi?

Ei mikään! On jo myöhäistä.

Mutta ei siinä varmaankaan käy niin.

Suomen linnut: Tunnistusopas -teoksen (WSOY) kannen suunnitteli Emmi Kyytsönen vuonna 2015

Uusivuosi, Uusikaupunki – 2016!

2015-12-31 18.30.45.jpg

20151231_182647.jpg

Käyn uudenvuodenyönä nukkumaan lasteni viereen.

Heillä oli jännittävä päivä.

Tinoista löytyi Kapteeni Koukku ja merirosvolaiva. Sitten Vaari ampui raketteja Siwan takana. Lapset saivat pidellä pitkää tähtisadetikkua kumpainenkin. Pitsaa, kakkua, karkkia, sauna, riehumista.

Lyhyt mutta suloinen juhlailta.

20151230_202852.jpg

20151231_164805

Uudenkaupungin-lomamme sujuu erittäin hienosti.

20151231_144748

20151231_150410.jpg

Vaikka kyllä vähän väsyttää tämä lomailu. Mua nimittäin.

Onneksi on kuitenkin äiti ja iskä. Niillä on hämmästyttävä kaaoksensietoky.

(Mistä?)

Blogini WordPressillä täytti tässä kuussa muuten vuoden. Jihuu!

cake-986299_1920

Synttäreiden kunniaksi annoin blogimurulleni lahjaksi uuden, lyhyemmän osoitteen!

Osoite eikaitaas.com tuo tästälähin blogiini.
Ilman WordPress.com -liitettä siis.

Vanhalla, pidemmälläkin osoitteella pääsee tietenkin yhä perille. Tervetuloa rakkaat lukijat myös vuonna 2016!

Kaikkea hyvää, onnea ja menestystä, rakkautta ja törkeetä inspistä uudelle hienolle vuodelle!

Ps. En saanut kunnon kuvia ilotulituksista, joten otin kuvan pihavaloista kameraa heilutellen. Uuu! Ooo! Wauuu! pihavalot!

20151231_235951

Törkeen hienot, iskä!

Ja oli ne ilotulituksetkin kivat!

Uutisia pellolta

”Mä en tuu enää Geneveen”, julisti lapsi nilkkojaan myöten pellossa. Lokakuinen sade ripsui trikoopipoon, mutta hän ei halunnut huppua. Käsillä oli jonkinlainen juurtumishetki, eikä huppu naurettavuudessaan sopinut juhlaliseen tilanteeseen. Lapsi istutti haravarvarrella puita perunapeltoon ja ilmoitti jäävänsä Suomeen.

Asia oli tosiaan hänen puolestaan ilmoitusluontoinen. Ei huppua, ei enää Geneveen. Täytyisihän hänen nähdä, miten juuri lehdistä istutetut vaahterat lähtisivät keväällä puskemaan perunoiden joukosta. Sitä huppu silmillä näe. Ja muutenkin. Uusikaupunki oli nyt koti.

Ihan on pakko nyt myöntää, että hieman liikutuin. Hetki oli suuri ja tärkeä minulle. Tyyppi rakastaa samaa maata kuin minäkin!

Lapsonen valitsi hetken ajan Suomen ja suomen. Uudenkaupunginkin, kaikista maailman paikoista.

Tyyppi ei tiennyt, miten viime vuonna kaihosin hänelle koko sydämestäni juuri tätä: kuraista suomalaista pikkukaupunkilapsuutta. Että en itsekään koskaan halunnut hänelle niin työntäyteisiä eskaripäiviä kuin hänellä nyt on. En halunnut hänelle 5-vuotiaana enkun lukuläksyjä enkä musiikin teoriaa. Halusin kuraa. Enemmän kuraa. Sitä samaa tuntui haluavan nyt hänkin ja hän puolusti asiaansa haravalla.

Viikkoa myöhemmin lapsi asuu taas tyytyväisenä siisteissä jalkineissa geneveläistä arkeaan meidän muiden kanssa. Kyllähän tämäkin häneltä sujuu ja on hän täälläkin onnellinen. Konkreettisesti hänen kotinsa on tietysti siellä, missä me: isä, äiti ja veli.

Mutta kyllä ekspattilapsi varmaan aistii senkin, mitkä paikat ovat omille vanhemmille oikeasti rakkaita ja missä he ovat todella kotonaan. Siellä on hänenkin hyvä.

Toivon, että jos rakastaa pohjoista maata nilkkojaan myöten mudassa lokakuun sateessa ilman huppua, rakastaa sitä aina. Se pelto kulkee nyt poikani mukana ekspattilasten koreilla kesteillä, kunnes hän pääsee taas sinne itse sateeseen seisomaan.

20151019_15180420151024_113916 (2)
20151022_121135 (2)20151024_120446 (2)

Jouluna sitten, pelto, me tullaan taas, ja me uhotaan.IMG_3187 (3)

Ps. Barcelonassa kasvaa ilmeisesti sydämeltään myös oikein sinivalkoinen sisaruskaksikko! Löytyykö näitä suomalaisia Suomessa koskaan asumattomia muualtakin päin maailmaa?

Kaikki pitäisi palauttaa

Nämä ovat nyt jo muistoja. Väsynyt henkilöni palasi kotiin Geneveen kahden Hämähäkkimieslaukkuisen kanssa viikko sitten.

En muista matkapäivästä paljoakaan. Arlandan leikkihuoneessa oli joko valtavia sieniä tai sitten mun pitää äkkiä soittaa jonnekin.

20150722_143255 (2)

Uusikaupunki se jäi taakse. Valokuvat jäi äidin läppärille. Aino kompastui omaan sänkyynsä ja jäi sinne.

20150716_155059 (2) 20150716_154718 (3) 20150716_155059

Uudessakaupungissa muutuin taas. Tapasin vauvan, epun, Helsingin kasvatin, uuteen kotiin muuttaneen ystävän ja naapurin ärtyisän pupun. Ällistelin erästä suloista lapsikatrasta ja autoa, johon he kaikki mahtuivat. Näytin omilleni, miten tehdään purkautuva kukkaseppele sekä missä viime keväänä näin kyyn. Esittelin kirkkoja ja Tokmannin.

Vikana iltana Ugissa pääsin terdelle hauskassa seurassa. Koska omat Uusikaupunki-kokemukseni painottuvat sattuneesta syystä menneisyyteen, intouduimme listaamaan asioita jotka Uuteenkaupunkiin pitäisi palauttaa.

Rakkaat kaupunginisät: Rantakadun Koppi-Heseä, junaa ja Pasklahden vaijeriylityskisaa kaipailtaisiin sinänsä kauniiseen puutalokaupunkiimme pikimmiten takaisin! 20150722_175020 (2)

T: Kaks mimmii vm. 81 ja 82

20150712_154219 (2)20150712_154427 (2)Oikeastaan kaikki pitäisi palauttaa.

Pääsenköhän jo jonnekin ennätysten kirjaan?

Suomi-nostalgian Geneven-ennätys nyt ainakin alkajaisiksi näihin nimiin!

Kun kissat ovat poissa, hiiret nukkuvat pöydillä

Päästiin Tukholmasta, ja seuraavana aamuna kello seitsemältä Ms Galaxyltä. Iskän kyydissä tajunnan rajamailla pilkkien Uuteenkaupunkiin.

IMG_2125

IMG_2083_2IMG_2105

Tenavat hävisivät välittömästi puutarhaan itseään korkeampien kukkien sekaan.

IMG_2076

Mies ja minä päiväunille iltapäivään asti. Sitten kammattiin naamamme ja raahauduttiin kaupungille.

Kahvilaan ja kirjastoon.

IMG_2120IMG_2118 IMG_2114IMG_2104_2Enpä nyt ihan välttämättä haluaisi missään muualla olla!

Porukat lähtivät juuri viikoksi Rosan kanssa kesäfestareita koluamaan. Heillä on harvinaisen hyvät ja luotettavast talonvahdit. Kun kissat ovat poissa, nämä hiiret nukkuvat pöydällä.

Näköalapaikka

Kaverini Linda syntyi Uudessakaupungissa, mutta muutti alakouluiässä perheensä mukana ulkomaille ja ryhtyi kesäukilaiseksi.

Ei huono ajoitus!

Autotehtaasta eläneeseen kaupunkiin iski nimittäin 90-luvulla säälimätön lama. Mulla ei ole siltä ajalta yhteiskunta-analyyttisiä muistoja, mutta omakohtaisia kylläkin.

Ystäväni Linda kävi kansainväliset eliittikoulut, juuri sellaiset, joihin omat poikani ilmeisesti lähivuosina siirtyvät. Mä kävin betonista laatikkoyläastetta 500 muun laman lapsen kanssa kauniissa mutta puolihalvaantuneessa pikkukaupungissa.

Tänä talvena tapasin Lindan pitkästä aikaa, kun hän tuli pienen poikansa kanssa Zurichistä meille Geneveen kyläilemään. Lindan pojan nukkuessa hänen sylissään kysyin häneltä miltä meidän uuskaupunkilaisten nuorten meno hänen silmiinsä näytti silloin 1990-luvun puolessavälissä, keskellä teollisuuskaupungin hirveintä lamaa.

”Ehkä vähän näköalattomalta”, vastasi Linda.

Taisin ehkä vähän loukkaantua.

Miten niin näköalattomalta?

IMG_1429 (2)

IMG_1409IMG_1417 (2)

Siellähän oli niin hauskaa!IMG_1418

IMG_1427 (2)

IMG_1424Ihan tosi!

IMG_1434 (3)

Huokaus…

Linda, osui ja upposi!

Meidän näköalat rajoittuivat mopoparkkikselle.

Joku katsoi joskus jäähallin suuntaan, mutta pelästyi ja veti taas tukan silmille. Siellä alla oli mukavan hämärää ja hiljaista. Eikä reksi nähnyt, kuka sieltä röökipuskasta lemuten esiin raahautui!

Lamamuistoja, kellään?